Joulu ensimmäinen tuo.

Joulukuulla on nykyään tapana hurahtaa ohi ihan huomaamatta. Ensimmäisenä adventtina sitä vielä suunnittelee ennen joulua käyvänsä ainakin kerran kauneimmissa joululauluissa, kiertelevänsä joulumarkkinoilla ja ehtivänsä glögille yhden jos toisenkin kaverin kanssa. Loppujen lopuksi ehtii lähinnä ostaa ne pakolliset lahjat, siivota kodin edes jokseenkin säädylliseen kuntoon ja tarkistaa netistä, kuinka pitkään joulun jälkeen niitä kauneimpia joululauluja ehtikään laulamaan.

Pienen perheemme joulutraditiot hakevat vielä paikkaansa. Vietimme yhteistä joulua Matemaatikon kanssa nyt vasta neljättä kertaa, ja koossa on lähinnä melko vakiintunut ruokalista sekä joulukoristeet, joiden paikatkin pitää näköjään tarkistaa edellisvuotisista valokuvista. Miten niin fakkiutunut? Pohdimme pitkään, pitäisikö Jiin takia hankkia joulukuusi, mutta pitkän pohdinnan päätteeksi tuli lopulta aattoilta ilman kuusta. Toivottavasti lapsi ei nyt ihan tyystin traumatisoidu. Joulun ohjelma koostui lähinnä joulusaunasta (ilman lasta), hartaasta ruokailusta niin lapsen enon luona kuin kotonakin, lapsen kadehdittavan suuren lahjapinon avaamisesta (ensi vuonna tuskin enää saan sitä tehdä), joulukirkosta sekä aattoillan rauhallisesta iltakävelystä.

Yhtään valokuvaa emme jouluna tulleet ottaneeksi (vaikka Matemaatikko juuri tänä vuonna lahjoikin upouudella salamalaitteella), mutta jos jotenkin voisin, haluaisin säästää Jiille jonkinlaisen visuaalis-emotionaalisen muistikuvan tuosta aattoillan kävelystä: hiljaiset kadut, lumipyry ja lapsi kantoliinassa, miljoonan lämpimän kerroksen suojissa. Äiti laulamassa lapselle kauneimpia joululauluja. Lopulta rinnalle nukahtanut lapsi, kotiin palatessa hymystä tuikkivat silmät ja punaisena hehkuvat posket. Äärettömän onnelliset vanhemmat. 

Nästa: Strömsö.

Olipas taas mummolan matka. Jii oli lähes koko viikonlopun kuin pieni päivänsäde, hymyili valloittavasti jopa seinähirsille, ja sai varmasti ne vähän kaukaisemmatkin isovanhemmat tuntemaan itsensä tärkeiksi ja rakastetuiksi. Ketään ei tarvinnut vierastaa, ja luulen, että lapsi olisi ollut yhtä hymyä kenen tahansa random-mummun sylissä. Otollinen aika vierailuun siis, seuraavaan kertaan kun menee pakostakin taas useampi kuukausi.

Menomatka sujui aivan loistavasti. Jii nukkui suunnilleen atomikellon tarkkuudella päiväunensa myös junan kyydissä, ja loppuajan virnisteli vuoroin isän ja vuoroin äidin sylissä. Ainoastaan lyhyt automatka juna-asemalta mummolaan sujui totuttuun tapaan kiljumisen ja kyynelten sekamelskassa. Koskaan ei ole 20 kilometriä tuntunut yhtä pitkältä matkalta! Ehdin sen lyhyen automatkan aikana katua moneen kertaan koko reissuun lähtöä. Muut viikonlopun automatkat sujuivat kuitenkin huomattavasti leppoisammin, kun saimme ajoitettua ne päiväuniaikoihin. Jiin unikello on todella suhteellisen hyvin ennakoitavissa, joten tuollaisen parinkymmenen minuutin matkan saa näköjään helposti ujutettua päiväunien sekaan. Harmi vain, että näissä tapauksissa ne päiväunet melko usein myös jäävät parinkymmenen minuutin mittaisiksi.

Mummolasta paluu puolestaan ei mennyt kyllä minkään ohjekirjan mukaan. Tai jos jonkun, niin sen epäonnistujan matkaoppaan mukaan ehkä. Yritin kovasti olla toistamatta aiempia, virheellisiksi todettuja matkustusmetodejamme, ja käytinkin todella paljon aikaa optimaalisten paikkojen valitsemiseen paluujunassa. Vaivannäöstä ei kuitenkaan ollut kauheasti hyötyä, kun VR oli päättänyt jättää ne optimaaliset paikat Helsinkiin. On kuulkaa hieno tunne seistä lumipyryssä asemalla rattaiden, kuljetuskopan ja miljoonan nyssäkän kanssa, ja huomata, että junanvaunujen numeroinnissa vaunua nro. 7 seuraakin vaunu nro. 9. Arvaatkaapa, mihin vaunuun meillä oli paikkaliput? Tämä yhdistettynä ääriään myöten täynnä olevaan junaan, jossa vihoviimeisetkin vapaat istumapaikat oli tarjottu niitä vailla oleville vanhuksille (kilttiä kyllä sinänsä), sekä neljän ja puolen tunnin matkustusaikaan, ja matkustusmukavuus oli meidän osaltamme taattu!

Saimme lopulta melko sujuvasti hyödynnettyä ravintola- ja leikkivaunussa asioivien matkustajien istuimia, mutta välillä päädyimme myös ihmisiä jo ennestään täynnä oleville käytäville seisoskelemaan. Ravintolavaunuun (joita muuten oli saatu junaan ujutettua kaksin kappalein) oli luonnollisesti turha yrittää, sillä meitä lähin ravintolavaunu oli sekä täpötäynnä että käytännössä tyhjäksi myyty. Rintaruokinnalla olevan sylilapsen kanssa yhdistelmä oli niin takuuvarma helmi, että seuraavana päivänä rautatieyhtiöön lähtenyt palautekirjelmä oli sellaista kevyesti sulakkeet polttavaa mallia. Antijännityksellä jään odottamaan vastausta palautteeseeni.

AI - äiti?

Jii heläytti kylvyn jälkeen hoitopöydällä kelliessään selvän ja kirkkaan "ai"-äännähdyksen. Oletusten vastaisesti kyseessä ei ollut reaktio ikävältä tuntuneeseen hoitotoimenpiteeseen, vaan ihan puhdasta juttelua. Hymyillen ja sillain hyväntuulisesti.

Pieni askel ihmiskunnalle ja niin edelleen, mutta hassulta se näin äidin silmin (tai korvin) tuntui. Melko tunnistamaton jokeltelu ja mölinä alkaa askel askeleelta muovautua puheeksi - yhteiseksi kieleksemme. Koko puheen oppiminen tuntuu itse asiassa ajatuksena niin kovin kummalliselta. Että lapsi vain poimii ympäristöstään kielen, ja alkaa itse käyttää sitä. Asettaa kielen oikeaan kohtaan kitalakea, laittaa huulet oikeaan asentoon, ja yhtenä päivänä, tuosta noin vain varoittamatta heläyttää ilmoille jonkun suloisen "ai":n.

Niin, ja äitiähän se tietysti yritti sanoa. Mitäs muutakaan.

Pienen pieni veturi, aamulla kerran..

Mummolareissu odottaa taas. Viimekertaisesta vahingosta viisastuneena auton roppana jää tällä kertaa kotipihalle keräämään lunta ylleen, ja suuntaamme koko perhe matkaan viherpestyin vaunuin. Vai mikä se rautatieyhtiön uusi tunnuslause olikaan?

Mummolan lisäksi tarkoituksena on käväistä menomatkalla tervehtimässä opiskelukavereita Tampereella, joten ostoskoriin tuli kerättyä aikamoinen määrä matkalippuja. Loppusumma ei kauheasti naurattanut, mutta laskeskelin sitten, että jos lasken kuulolleni arvoa esimerkiksi 50 euroa ja ehjälle äiti-lapsi -suhteelle toiset 50 euroa, päästään jo melkolailla tasoihin automatkan kustannusten kanssa. Ja koska molemmat yllämainitut ominaisuudet ovat arvoltaan huomattavasti suurempia, voidaan junalla matkustamisen näin ollen katsoa todellisuudessa maksavan itsensä takaisin - jos ei enemmänkin.

Nyt vähän jännittää tämä neljän junamatkan viikonloppureissu. Melkein kaikki junamatkat kun osuvat päällekäin Jiin uniaikojen kanssa, eikä ole mitään takuita, että lapsi käyttäisi niistä mitään siihen, mihin ne on tarkoitettu. Nukkumiseen siis. Varmuuden ehkäisemisen välttämiseksi varasin kuitenkin paikat joka junamatkalle niistä sellaisista kopperoista. Jos Jii siis päättää kuorsaamisen sijaan esimerkiksi konsertoida kaikki matkat mennen tullen, kärsii siitä sitten enimmäkseen maksimissaan viisi muuta ihmistä vanhempien lisäksi, ja sitten vähimmäkseen koko muu junavaunu, koska eiväthän ne mitään äänieristettyjä koppeja ole. Valitettavasti.

No mutta. Toinen vaihtoehto on, että kaikki menee loistavasti. Jii nukkuu juuri silloin kun kello käskee nukkumaan, syö silloin kun syötetään ja hymyilee loppuajan. Vähän niin kuin parhaimmillaan kotona. Silloin matka on edelliskertaan verrattuna suorastaan laatuaikaa perheen parissa. Mistä tulikin mieleen, että pitääpä suunnata tästä eväsostoksille, sillä ei onnistunutta retkeä ilman ylenpalttisia eväitä. Jos niitä nyt sitten joku ehtii jossain välissä syömään..

Kolmannes.

Lapsen elämä navan tällä puolen täytti eilen kolmannesvuoden. Juhlapäivän kunniaksi Jii sai pahaisen flunssan, ja viime yö juostiinkin koko perheen voimin niistämässä pienen nuhanenän nokkaa. Toimenpide ei saanut ansaitsemaansa arvostusta, vaikka oloa selvästi helpottikin. Aamuun mennessä lähti lämpö nousemaan, ja nyt nuhanenä torkkuu viltin alla tautiaan pois. Toivottavasti uni auttaa yhtä paljon kuin karhunpojilla konsanaan, ja tauti lähtee yhtä nopeasti kuin tulikin.

Neljässä kuukaudessa Jiistä on kasvanut hurmaava pölisijä, joka väläyttelee hymyään niin kanssaeläjille kuin satunnaisille ohikulkijoillekin melko varauksettomasti. Painoa on kertynyt kuusi ja puoli kiloa, pituutta oli 3kk-neuvolassa 61cm, tällä hetkellä varmasti, ja toivottavasti, pari, kolme senttiä enemmän. Lapsen olemus on kaikenkaikkiaan melko leppoisa ja hyväntuulinen - aivan päinvastaista sille, mitä ensimmäiset kaksi kuukautta antoivat ymmärtää. Leppoisuus lienee suurimmaksi osaksi isältä perittyä - hän kun ei turhia hötkyile tai helposti tulistu. Lapsen luonne on kuitenkin hieman häilyvää sorttia, sillä leppoisuuden vastapainona löytyy oletettavasti äidin puolelta perittyä temperamenttia ja omapäisyyttä, jotka näyttäytyvät salamana epämukavuusalueelle jouduttaessa.

Tällä hetkellä Jiin epämukavuusalueiden top-kolmosessa ovat turvakaukalo, vaunukoppa silloin kun ei väsytä sekä mikä tahansa muu paikka silloin kun ei vain huvita. Näissä tilanteissa itku yltyy noin kolmessa sekunnissa tärykalvoja halkovaksi kirkumiseksi (en nyt puhu siitä ilohihkumisesta), joka ei yksinkertaisesti pääty ennen kuin lapsi siirretään epämukavuusalueen ulkopuolelle. Sitä voisi kuvitella, että "kyllä se sinne ennen pitkää rauhoittuu", mutta ei se rauhoitu. Kokeiltu on. Epämukavuusaluepoliittisissa ristiriitatilanteissa, kuten automatkoilla, tai kaupungilla kärrytellessä, vanhempien vaihtoehtona on joko iskeä peltorit omaan päähän, ja antaa lapsen karjua, tai keskeyttää kaikki muu toiminta ja siirtää lapsi takaisin mukavuusalueelleen. Joskus käy niinkin, että Jiin mukavuusalue on siirtynyt jonnekin Mikä-mikä -maan rajojen sisäpuolelle, vanhempien ulottumattomiin, jolloin lapsen itkuun saattaa lopulta yhtyä jokunen ulkopuolinenkin. Ainakin äiti noin alkuunsa.

Mukavuusalueiden kärjestä sen sijaan löytyy tällä hetkellä ainakin hoitopöytä. Matemaatikko hyödyntääkin tätä tietoa, ja löytyy useimmiten vaihtamasta lapsen (kuivaakin) vaippaa, jos epämukavuusalue pääsee yllättämään lapsenhoitovuorolla. Itku katkeaa usein kuin seinään, usein jo hoitopöydälle laskettaessa, mutta yleensä viimeistään siinä vaiheessa, kun lapsi nostetaan ilman vaippaa katselemaan itseään vessan peilistä. Ei se hymynaama, vaan oma naama. Onneksi myös äidin syli lasketaan vielä toistaiseksi mukavuusalueiden kärkikolmikkoon.

Mukavuusalueellaan nelikuukautinen Jii onkin tosiaan pakahduttava ilopilleri. Ensimmäinen hymykuopan alku on jo bongattu, ja sen kehittymistä seuraillaan innolla. Useimmiten pelkkä vilkaisu lapseen saa silmät tuikkimaan ja ikenet loistamaan, eikä kuplivaan kikatukseen tarvita paljon sen enempää. Hymyn ja naurun määrästä kodissamme kertoo ehkä jotain se, että luulin jossakin vaiheessa purevani hampaita öisin yhteen, kun poskilihakset olivat jatkuvasti niin arantuntuiset. Sitten eräänä aamuna sohvalla Jiin kanssa naureskellessa lihassäryn todellinen syy paljastui. Siitähän se syntyi - jatkuvasta hekottelusta. Lapsen hymyyn kun on jokseenkin mahdoton olla vastaamatta. Parasta lihastreeniä ikinä! Voin vain toivoa, että Jii pysyy yhtä hyväntuulisena vastakin, ja levittää iloa ympärilleen samalla aktiivisuudella kuin tähänkin asti.

Jotain maanista ja jotain depressiivistä.

Hiljaiset ajat asunnossamme lienevät auttamatta ohi, viestittelin yhtenä aamuna Matemaatikolle. Syynä moiseen spekulaatioon olivat makuuhuoneen pimeydestä, peittojen kätköistä kuuluvat riemunkiljahdukset. Äiti! Oon hereillä! Uus jännä päivä! (Ei se siis vielä puhu, mutta The Äitinä luonnollisesti tulkitsen lapseni viestejä pelkistä kiljahduksista). Lapsen kommunikaation tarve tuntuu lisääntyvän päivä päivältä, ja valtaosa kommunikoinnista toteutetaan nykyään kiljahtelemalla. Ja nyt ollaan siis vaiheessa, jossa pirskahteleva kiljahtelu alkaa heti silmien auettua. Se vauvoille tyypillinen, suloinen jokelteluvaihe kiiti kai meidän osaltamme ohi yhtä nopeasti kuin päiväkorennon elämänkerta, ja vaihtui täksi ajoittain jopa maaniseksi äityvään ilonpitoon. Välillä äitiä ottaa vähän korviin lapsen laajahko yliäänien valikoima, mutta lähinnä moiset ilonpurskahdukset saavat äidinkin hihkumaan riemusta. Haukotus tarttuu, hymy tarttuu, kiljahdukset tarttuvat.

Sen sijaan lapsella ei tunnu olevan kummoistakaan tarvetta edetä liikkumalla itse. Ei toisaalta mikään ihme, kun kiljahtelemalla saa näköjään asiat liikkumaan puolestaan. Jalat ja kädet kyllä viuhtovat joka hetki samaan tahtiin kuin aikoinaan navan tuolla puolenkin, mutta lattialla kölliessään jopa se pään nosto näyttää välillä ylivoimaiselta tehtävältä. Aktiivista ryömimisen yritystä kyllä on, mutta yritykseksi se on toistaiseksi jäänytkin. Välillä lapsi saa jonkinlaisen purskahduksenomaisen liikkumiskohtauksen, ja esimerkiksi kääntyy kolmesi vatsalta selälleen, mutta tuntuu sen jälkeen unohtavan koko taidon ihan tyystin. Eikä luonnollisestikaan suostu näyttämään sitä kenellekään muulle kuin äidille, jonka väitteet lapsen taidoista alkavat varmaankin jossakin vaiheessa menettää uskottavuuttaan muiden silmissä.

No, äidille riittää, että jalat ja kädet viuhtovat, koska sitähän se uiminen periaatteessa on. Vauvauinti on nimittäin tällä hetkellä ihan pop, ja äidin lisäksi lapsikin tuntuu nauttivan uusimmasta harrastuksestaan. Vauvauinnin ohjelma vain on viime aikoina muistuttanut vähän liikaa muskaria (laululeikkejä piirissä), ja hartaasti odotammekin kehitystä enemmän sinne liikuntaharrastuksen suuntaan. Vaikka veteen totuttelemisestahan koko vauvauinnissa on enemmän kyse.

Päivittäisillä vaunukävelyillä tulee muuten törmänneeksi jos jonkinlaisiin nähtävyyksiin. Päivän depressiivisestä tarjonnasta vastaakin varmasti Suomen Suosituin Leikkipuisto. Oi, ollapa jälleen lapsi!

Tasauspäivä.

Matemaatikon päiväsuunnitelmat peruuntuivat yllättäen, joten pääsimme eilen koko perheen voimin nauttimaan harvinaisesta arkivapaasta. Tarkoituksena oli ensin osallistua muskariin koko porukalla, ja muskarin jälkeen pyrähtää päikkäreitään nukkuvan Jiin kera Helsingin kiipeilykeskukseen treenaamaan seinille kiipeämisen jaloa taitoa.

Jii antoi kuitenkin jälleen kerran vanhemmilleen muistutuksen liiallisen suunnittelun turhuudesta, ja muskaria seurasikin Pitkien Päikkäreiden sijaan Karmea Raivokohtaus, joka hiipui vasta turhautuneen äidin käännettyä rattaiden renkaat kotia kohti. Kotona itkuunsa nukahtanut kiukkupussi siirrettiin varovasti vanhempien sängylle jatkamaan päikkäreitä, ja ensimmäisen havahtumisitkun seurauksena sängylle siirtyivät myös vanhemmat. Sieltä sitten kolmen tunnin päästä heräsivät tokkuraisina entinen kiukkupussi, äiti ja isä - joista jälkimmäiset olisivat voineet hyvin jatkaa uniaan vielä toisetkin kolme tuntia.

Kiipeilemään ei siis päästy, ja arvokas arkivapaa kului lähinnä päikkäreihin, mutta tulivat ne kyllä tarpeeseenkin.

Sillä. Jiin unet ovat olleet viimeiset kaksi viikkoa täysin luokattomia. Tai no niin. Kahden viikon aikana on ollut yksi hyvä yö, ja hyvä yö tässä kontekstissa tarkoittaa yötä, jolloin sain nukkua 3+2+3,5 tunnin unipätkät. Muuten yöt ovatkin olleet yhtäjaksoista syöttörumbaa ja loputtomia ilmavaivaitkuja. Lähes joka yö olen päätynyt koomassa myös vaihtamaan falskannutta vaippaa ja kastunutta yöpukua. Samalla kun itse pyörin ympyrää sängyssä ja kääntelen kitisevää lasta puolelta toiselle, näyttää Matemaatikko koisivan vieressä suloisen sujuvasti. Näky on omiaan herättämään katkerahkoja ajatuksia, mutta kompensaationa todettakoon, etten se kuitenkaan ole minä, joka illalla viimeisenä ja aamulla ensimmäisenä raahustaa kahden vetohurtan kanssa säässä kuin säässä.

Tänä aamuna pääsi pelkästä väsymyksestä pieni itku. Lohdutukseksi olenkin sitten saanut viettää koko päivän ihan keskenäni Jiin seurassa Matemaatikon viettäessä vapaailtaa työpaikan teatteri-illassa. Jotenkin homma haiskahtaa nyt vähän epäreilulta, mutta kai tämä tästä tasoittuu viimeistään ravitsemusvastuun siirtyessä äidiltä jääkaapille.

Jälleen kerran - sitä odotellessa.

Mar-ras-kuu.

No huokaus. Huomaa kyllä, että on marraskuu!

Yhtä matkaa lyhentyvien päivien ja sateesta synkkien ilmojen kanssa saapuivat pieniä ikeniä kutittelevat hampaanalut, loppumaton tarve liikkua omin voimin sekä niiden summana hurjasti huonontuneet yöunet. Yöunien laatuun tosin vaikuttanee myös oma lääkekuurini, joka ähinästä ja piereskelystä päätellen vaikuttaa myös vauvan vatsaan, vaikka farmaseutti toisin lupasikin. Ja edelleen, toisin kuin farmaseutti lupasi, lääkkeet eivät, harmi kyllä, ole myöskään "erittäin piristäviä" - tai sitten väsymykseni aste on sitä luokkaa, ettei edes amfetamiini aiheuttaisi mitään erityistä piristymisen kokemusta.

Päivien harmaus ja tietynlainen elämäntilanteen pysähtyneisyys (vaikka päivät melkoisella vauhdilla ohi kiitävätkin) ovat omiaan herättämään jotain melkein kaamosmasennuksen kaltaista. Jatkuvasti liian lyhyeksi jäävät yöunet eivät luonnollisestikaan auta asiassa. Ensiavuksi päädyin kirppikselle etsimään jotain vähän värikkäämpiä lastenvaatteita tuon lähinnä valkoisen ja harmaan eri sävyistä koostuvan lastenvaatekokoelman piristykseksi. Mustan makuupussin (voi, miten värikäs!) seuraksi löysinkin iloisen kirjavat, sivutoimisesti puolison ainaista koti-ikävää lievittävät traktoripökät (Matemaatikkohan on siis juuriltaan ihan oikea jyväjemmari) sekä ihanan Iso Rex -pehmokirjan vihdoin viimein vauhtiin päässeitä lukutuokioita varten. Sentään jotain väriä tänne hämärään!

 Viikon luontoääni: kuolakuplien välistä tulvivat riemunkiljahdukset. 

Neuvoja ja neuvottomuutta.

On ollut muka kiire. Ehkä tavallista enemmän väsymystä. Uudet harrastukset ja kauheasti ohjelmaa. Ajatukset keskeytyvät juuri sillä hetkellä, kun alan raapustaa niitä näytölle. Ja jos ei kukaan ulkopuolinen keskeytäkään, niin vähintäänkin huono omatunto siitä, että lapsi juttelee jo vähän turhautuneella äänensävyllä ampparilleen, ja rapsutuksia kaipaavat koirat kyhjöttävät tyhjänpanttina olohuoneessa yksinään.

Lapsi on tässä välissä oppinut miljoona asiaa. Esimerkiksi kääntymään kyljeltä mahalleen, mahalta kyljen kautta selälleen, kieltäytymään tekemästä näitä kumpaakaan näytösluonteisesti, tarttumaan asioihin, nauttimaan kaikenlaisesta riepottelemisesta silminnähtävästi, ja viimeisenä muttei takuulla vähäisimpänä - oppinut kirkumaan korviahyytävästi, kovaa ja kauan, aina kun asiat eivät mene juuri niin kuin lapsi tahtoisi niiden menevän. Mies kuvaa niitä yliääniksi, itse puolestani joudun kohtauksen aikana vakuuttelemaan itselleni, ettei kolmikuista ole oikeasti vielä voitu kasvattaa piloille hemmotelluksi rääkyjäksi. Kirkuminen on sitä luokkaa, että esimerkiksi bussissa eräs kanssamatkustaja totesi lapsemme takuulla pärjäävän elämässään, kun nyt jo niin hienosti osaa pitää puoliaan. Muutenkin äänenkäyttö saa nykyään herkästi kanssaihmiset osallistumaan lapsenhoitoon entistä aktiivisemmin. Kassajonossa nälkäänsä huutanut lapsi sai takana seisovan mummun vakuuttuneeksi siitä, että ongelma on liian runsaassa vaatetuksessa. "Sillä on varmasti kuuma, ota siltä nyt vähän vaatetta pois!". Voisin melkein vannoa, että täti oli jo kädet ojossa tulossa kuorimaan lasta peitteistään, mutta ei sentään ehtinyt ennen kuin oltiin jo jatkamassa matkaa.

Oi tutti tutti, mikset sinä kelpaa?!

Työhaaveet ovat pullottomuuden vuoksi toistaiseksi jäissä. Onneksi töissä saa käydä välillä vaikka vain muutaman tunnin fiilistelemässä - ihan palkan kanssa. Sen muutaman tunnin jälkeen kotona odottaakin lähes takuuvarmasti tyytymättömyyttään kitisevä lapsi, joka hiljenee vasta äidin kuoriuduttua työvaatteistaan siihen toiseen rooliin. Voi, miten motivoivaa sekä minulle että Matemaatikolle.

Motivaatiosta puheen ollen, tänään oli Jiin 3kk-neuvola. Oma terveydenhoitaja oli lähes vakiintuneeseen tapaansa kipeänä, joten parin viikon pallottelun jälkeen päädyimme taas uudelle sijaiselle. Kerää terveydenhoitajat -kokoelma alkaa olla kasassa! Kyseessä piti olla jonkinlainen "laaja neuvolakäynti", johon mieskin vannotettiin mukaanotettavaksi. Etukäteen piti lisäksi täyttää sekä päihdekysely että vauvaperheen voimavarat -lomake. Lienee turha edes kertoa, että molempien vanhempien läsnäolo oli ihan yhtä yhdentekevää kuin niiden lomakkeiden täyttäminenkin. Jälkikäteen vähän ärsytti, että mies käytti lomapäiviään päästäkseen mukaan täysin turhalle neuvolakäynnille - etenkin kun se alkuperäinen aika oli nimenomaan sovittu niin, että mies olisi ehtinyt sieltä vielä töihinkin.

Jii ei saanut neuvolasta kuin mittoja papereihinsa (päänympärys 43cm, painoa 6,3kg ja pituutta 61cm), mutta äidille napsaistiin influenssa-rokote käsivarteen. En noista influ-rokotteista ole aiemmin oikein innostunut, vaikka tulevan viran puolesta ehkä pitäisikin, mutta tällä kertaa rokotteen puolesta puhui neuvolan infolapun lisäksi odotusaikana uudelleen puhjennut astma. Joka siis lisää vakavan influenssan riskiä lähes viisinkertaiseksi. Lapsi on toistaiseksi välttynyt niin allergioilta kuin astmaltakin (onneksi on Matemaatikko ja sen geenit!), ja sellaisena tilanne toivottavasti pysyykin. Voinpa sitten uskotella itselleni, että niistä odotusajan d-vitamiini-maitohappobakteeri-kalaravinto-mustaherukansiemenöljy-magnesium -cocktaileista on ollut jotain hyötyä. Nyt otetaan kuitenkin fläsäreitä omaan lapsuuteen ja sieltä niin tuttuihin astmaoireisiin. Vinkuva hengitys ei kelpaa lapselle tuutulauluksi, eikä yöllisistä yskänpuuskistakaan saa perhepedissä riemua revityksi. Tällä hetkellä mennään aika kovalla lääkityksellä, mutta toivo elää, että hormonitoiminnan tasoittuminen joskus tulevaisuudessa imetyksen päätyttyä veisi ehkä oireet mukanaan yhtä yllättäen kuin raskaus ne toikin. Sisko ehti jo ehdottaa vastalääkkeeksi uutta raskautta, mutta ehkä nyt kokeillaan kuitenkin sitä kortisonia ensin. Tulee halvemmaksikin.

Möykkyinen matka höyhensaarille

Varasin kirjastosta ikään kuin ennakoivasti Elizabeth Pantleyn kirjan "Lempeä matka höyhensaarille". Se yllättäen ilmestyikin noudettavaksi jo tänään, vaikka luulin varausjonoja vähintäänkin kuukausien mittaiseksi. Aamu-unikävelyllä suuntasinkin Jiin kanssa lähikirjastoon noutamaan teosta, joka oli jostain syystä ohjeistettu noudettavaksi musiikkiosastolta.

Musapuolella istui nuorehko mieshenkilö, joka vähän happamena katseli oveen törmäämisestä aiheutunutta näyttävää (tai ainakin nyt äänekästä) sisääntuloani. Jii heräsi törmäykseen ja alkoi kitistä vaunuissaan, ja minä epätoivoisesti hytkyttelin rattaita toisella kädellä kaivellessani toisella kirjastokorttia repusta. Näytin varmaan sen verran väsähtäneeltä sekoilijalta siinä heiluessani, että mies huikkasi lähtiessäni perääni: "parempia unia sitten vaan jatkossa!"

Niitä odotellessa.

Karman kapalo

Hah, käänteinen karma toimii!

Eilisen kylpyhetken päätteeksi lapsi pujahti yöpukuunsa jotakuinkin minuutilleen samoihin aikoihin kuin The Päivärutiini käskee, ja siirryin siitä vähän epäluuloisena, mutta erittäin toiveikkaana olohuoneeseen iltaimetyksen pariin. Odotin virkeiden nappisilmien pojottavan sylistä vielä tunnin tai pari myöhään venyneiden iltapäikkäreiden takia, mutta niin vain alkoi silmä lupsua ihan aikataulussa. Keskeytin ruokinnan kääriäkseni lapsen puolikapaloon (yöllistä viuhtomista vähentääkseni), ja jatkoin ruokkimista. Lapsi nukahti rinnalle, ja vaikka varovasti yritin häntä havahduttaa ennen sänkyyn laskemista (sohva-autotalli -ilmiön välttääkseni), niin tyyppi veteli sikeitä syvemmässä unessa kuin koskaan aikaisemmin.

Ensimmäinen yönälkä tuli minuutilleen kahden tunnin kuluttua, ja mielessäni jo orientoiduinkin heräämään koko yön samalla rytmillä, mutta yllätyksekseni seuraava ateria popsittiin vasta viiden tunnin päästä! Viiden tunnin! Meidän ennätys! Viisi tuntia silkkaa unta! Luulen, että lapsi olisi saattanut posotella pidempäänkin, mutta heräsi, kun jouduin itse yskimään siinä vieressä. Joka tapauksessa - viisi tuntia tuntui viime yönä niin voitolta, että pelkästä ilosta en itse saanut seuraavaan tuntiin unta. Meinasin herättää Matemaatikonkin ihan vain kertoakseni, että lapsi on nukkunut viisi tuntia putkeen ensimmäistä kertaa elämässään.

Ennätyspitkän unipätkän lisäksi lapsi oli ennätyshelppo saatella takaisin unten maille ensimmäistä nukahtamista seuranneiden havahtumiskitinöiden jälkeen. Vähän kädellä paijasi, niin lapsi vaipui saman tien takaisin uneen. En tiedä, oliko kaikki tämä pelkän kapalon ansiota, mutta taidan kääräistä ne jalat pakettiin kyllä ensi yöksikin.

Lasta nukuttaa / kohta silmät hän sulkee?

Vauvalan neuvokerhossa jaettiin tänään ajatuksia vauvojen nukkumisesta. Kuinkas ollakaan. Siihen mennessä meillä olikin Jiin kanssa takana sekä huonosti nukuttu yö että päikkärirytmin lässähtäminen yllättäen alkaneen muskarin takia. Kriisin ainekset ilmassa, mutta yllättäen Nappula vetelikin sikeitä samalla kun ennätysmäärä vauvoja karjui ympärillä ja perhetyöntekijä yritti epätoivoisesti sen metelin yli jutella nukkumisasioista enemmän tai vähemmän epätoivoisten äitien kanssa.

Epätoivoa tosiaan riitti. Oli paikalla toki näitä "meidän lapsi on syntymästään asti nukkunut täyspitkiä yöunia" -ihmisiäkin, mutta onneksi myös muita, joilla syödään useammin kuin kerran tai kaksi yössä. Niin paljon kuin itse haaveilinkin itseni kaltaisesta supernukkujavauvasta, on kai nyt vain hyväksyttävä, että niitä täyspitkiä yöunia ei meillä tulla nukkumaan vielä moneen kuukauteen, ja lapsen ruokarytmi on mitä on, ilman, että siihen voin juurikaan vaikuttaa. Koska oma väsymys nyt ei tunnu yksittäisiä päiviä lukuun otttamatta mitenkään ylitsepääsemättömältä, ajattelin ottaa asian suhteen jonkinlaisen zeniläisen asenteen, ja antaa asioiden rullata omalla painollaan. Mitä sitten, että oma muisti tuntuu välillä vähän brakailevan, senat menevät joskus sakaisin ja saatan ajoittain löytää itseni esimerkiksi kehumasta liikennevaloja. Vauva-arki rullailee kuitenkin ihan mukavasti, päikkärirytmi on suhteellisen hyvä ja tasainen, ja vauvan itkupotkuraivaritkin melko lailla muisto vain.

Jotenkin pitäisi silti pystyä väistämään pahimmat karikot tulevaisuuden suhteen. Ettei helppouden vuoksi totuttaisi lapsosta limukalle, kuten Matemaatikko tapaa sanoa. Esimerkiksi yhden nimeltä mainitsemattoman vauvaforumin unikoulu-keskustelusta on hyvä hakea vähän K18-tasoista matskua aiheuttamaan selkäpiitä karmivaa pelkoa siitä, miten huonosti asiat voivat olla joskus viiden kuukauden, tai vielä vaikka vuoden päästä. Koska luonnollisesti, vaikka unet nyt tässä vaiheessa ovatkin mitä ovat, kuvittelen lapsen vuoden päästä jo nukkuvan täyttä häkää kuin vanha tekijä. Tähän ei saa kommentoida mitään sarkastista tai skeptistä. Kyllä nukkuu!

No niin. Päikkärirytmin sekoittumisesta johtuen illan rytmitys on tällä hetkellä vielä tuntematon. Hyvää uskoen lähden nyt kylvettämään lapsosta. Josko se vaikka harhautuisi luulemaan, että viimeisimmistä päikkäreistä olisi aikaa enemmänkin, ja sippaisi tavoiteajassa kaikesta huolimatta. Toivossa on hyvä elää.

(väsyttää)

Ensilumen tuomasta valoisuudesta huolimatta ruudun tällä puolella on kohtuullisen harmaat fiilikset. Ei jaksa, ei pysty, ei huvita. Ainoa päivänpaiste on hoitopöydällä hekotteleva pikku-Jii, jonka hurmaava hymy saa aina hetkeksi unohtamaan sen, että äiti ei tällä hetkellä ole ainoastaan vähän väsynyt vaan totta puhuen aika sairaan väsynyt. Väsymys on vähitellen edennyt luokkaan "kokovartalopuudutus", jossa lapsen lelukaaressa roikkuvan ampiaisen heiluttaminenkin on tuntunut ajoittain haastavalta.

Ai, miksi väsyttää? No ihan kuin sitä kukaan edes miettisi. Yhden yön valvoin ihan vain omaa unettomuuttani, muut yöt ovat menneet lapsen ähinöitä ja rohinoita kuunnellessa. Nyt jo reilun viikon verran. Jii on siirtynyt kokoaikaisesta perhepedistä osa-aikaisesti omaan sänkyynsä vanhempien sängyn viereen aukeavaan pinnasänkyyn. Lapsi on siis omassa sängyssään käytännössä ihan yhtä lähellä kuin perhepedissäkin, mutta muutos tuntuu järkyttävän isolta. Toisaalta saan paremmin nukuttua kun lapsi ei potki ja viuhdo kyljessä jatkuvalla syötöllä, toisaalta nukun järkyttävän paljon huonommin, kun joudun imetystä varten kampeamaan itseni istuma-asentoon, nostamaan vauvan sängystään syliini ja syöttämään istualtani. Ja koska Jii tosiaan syö edelleen lähes minuutin tarkkuudella kahden tunnin välein, tulee lyhyeenkin yöhön aika monta herätystä. Toissayönä makuuhuoneessamme vieraili kai jonkinlainen ironiakeiju, kun lapsi nukkui omassa sängyssään, muttta äiti heräili kahden tunnin unien jälkeen noin vartin välein tarkastamaan, onko lapsen liikuskelu jo sitä luokkaa, että syömään pitäisi päästä. Harvinaista kyllä, siihen pisteeseen päädyttiin vasta neljän ja puolen tunnin unien jälkeen. Kaksi ja puoli tuntia koomailin siis turhaan saadakseni lapsen rinnalle ilman odottelusta aiheutuvaa raivaria. Time well spent.

Noh, kompensaatioksi viime yönä syötiinkin sitten tunnin välein.

Koomaa lähestyvästä olotilasta huolimatta vauva-arki alkaa saada vähitellen myös sosiaalisempia ulottuvuuksia. Vauvauinti alkaa kahden viikon päästä viiden kilon ja kolmen kuukauden rajojen ylityttyä (painoraja on toki ylitetty jo aikaa sitten), muskariinkin päästään toivottavasti piakkoin, ja arkipäivien iloksi löytyi lisäksi neuvolan vauvakerho (tai vauvalan neuvokerho, kuten väsyneenä saattaa epähuomiossa kirjoittaa), jossa voi neljän seinän sisällä, ketään ärsyttämättä, keskustella niistä päivänpolttavista vauvamietteistä, jotka eivät ketään muuta kiinnosta. Vaikkei toisten lasten ulostamistiheys tai puklumäärä kiinnostaisikaan, on lohduttavaa kuulla esimerkiksi, että kolmella viidestä osallistujasta on ongelmia joko tutin, tuttipullon tai molempien syömisen suhteen. Ja että se tuttipullo voi lakata kelpaamasta ihan tuosta noin vain, vaikka olisi asian suhteen toiminutkin vähän viisaammin kuin allekirjoittanut. Vertaistukea ja silleen.

Huono ennuste.

Blogilla tuntuu olevan huono karma, ainakin mitä tulee lapsen asioista puhumiseen. Juuri kun ehdin kirjoittaa lapsen hyvin nukutuista yöunista ja yövalvomisen vieraudesta, heti seuraavat kaksi yötä meilläkin käytännössä valvotaan. Vasta luonnosasteelle ehdin saada sen kirjoituksen, jossa olin kirjoittamassa jonkinlaisesta orastavasta päivärytmistä, kun mokomalla päivärytmillä saattoi jo heittää vesilintua. Joko tämä vauvaelämä vain on melko muutosaltista ja arvaamatonta, tai sitten positiivisista asioista kannattaisi olla ihan hiljaa.

Ja nyt kun tässä pohdiskelen asiaa, niin tuli mieleen, josko sama mahtaisi toimia toisinpäin? Jos kuvailen yksityiskohtaisesti kaiken pieleen menneen alkaen niistä epäonnisista pulloruokintakokeiluista päättyen iltakymmenestä yökahteen siirtyneisiin nukkumaanmenoaikoihin, niin olisiko meillä heti huomenna vaivatta pulloruokaileva, säntillisesti kahdeksalta silmänsä sulkeva lapsi?

Viimeiset kaksi yötä ovat olleet ehkä koko vauva-ajan raskaimmat. Puoliso toi työpaikaltaan flunssan, joka ensin miehessä itsessään muhittuaan tarttui lapseenkin. Jiin ensimmäinen flunssa. Tämä olisi ehkä niitä virstanpylväitä, joita nyt ei niin innolla odota tapahtuvaksi. Kamera esiin - nyt siltä tulee räkää! Ensimmäinen yö meni yskiessä, seuraavat kaksi käytännössä valvoessa. Lapsi taisi jonkin verran nukkuakin, äiti jälleen kerran vähän vähemmän. Nukuttamiselle omat haasteensa toi ilmeisesti vaakatasossa kurkkuun valuva räkä, joka sai lapsen välittömästi parkuen hereille. Kantoliinaan Jii nukahti normaaliin tapaansa melko vaivatta, mutta liinasta purkaminen aiheutti joko välittömän tai lähes välittömän herätyksen. Molempina iltoina nukahtaminen on tapahtunut vasta lapsen voimien loppuessa ihan kokonaan, toisena iltana äidin olkapäätä vasten, toisena sentään omaan sänkyyn. Harmi vain, että niitä voimia on sitten riittänyt sinne seuraavan päivän puolelle asti.

Noh, flunssan kanssa päästiin kuitenkin tällä erää hyvin vähällä. Lämpö ei noussut edes kuumeeksi asti, ja räkäinen yskäkin on hiipunut kiitettävää tahtia. Oma kurkku tuntuu kuitenkin tällä erää piikikkäältä kasvikunnan edustajalta, joten ensi viikon extreme-haasteena lienee lapsen hoitaminen sairaana.

Pulloruokinnan abc

Nyt on taas onnistuttu niin viimeisen päälle, että on pakko kirjoittaa muistiin nämä elämää suuremmat ohjeet. Näillä vinkeillä koulutat lapsestasi kokeneen pulloruokailijan ja varmistat sekä kallisarvoista vapaa-aikaa itsellesi että huoletonta laatuaikaa lapsen kanssa puolisollesi:

1. Viivyttele tuttipulloon tutustumista mahdollisimman pitkään. Mitä pidempään, sen parempi.

2. Älä missään nimessä tutustu minkäänlaisiin maidon pumppaamista, pullojen käyttöä tai maidon säilytystä koskeviin ohjeistuksiin etukäteen. Harjoitus tekee mestarin, ja on paljon parempi suorittaa kaikki harjoituskerrat kerralla ennen tositoimiin ryhtymistä. 

2. Kun vihdoin kaivat sen pullon kaapista pölyttymästä, huolehdi harjoittelusta itse ja ihan yksin, koska sinulta kaikki vauvaan liittyvä nyt vain sujuu niin paljon helpommin. Turha tähän nyt on miestä sotkea.

3. Onnistu muutama kerta ihan sattumalta, ja tee tästä se johtopäätös, että taito on nyt pysyvästi lihasmuistissa. Unohda tämän jälkeen koko asia, koska "kyllä se nyt jo osaa sen".

4. Järjestä ensimmäinen harjoittelumahdollisuus puolisollesi lähtemällä itse saman tien esimerkiksi kahdeksaksi tunniksi töihin. "Kyllä se uimaan oppii, jos ei halua hukkuakaan", sanoo jo vanha kansanviisauskin.

5. Nauti pitkäjänteisen ja suunnitelmallisen työsi tuloksista. Olet sen ansainnut!

Kuvan pullo liittyy tapaukseen.

Touché!

Jii oli ilmeisesti sitä mieltä, että on noloa leuhkia hyvillä yöunilla, sillä eilisillasta alkaen on mennyt pieleen oikeastaan kaikki, joita edellisessä kirjoituksessani niin onnistuneiksi ylistin.

Ensin meni pieleen nukutus. Lasta ei kiinnostanut nukahtaa reippaasti, vaan ensin tapitettiin äitiä pitkään, sitten imettiin molemmat rinnat jotakuinkin tyhjiksi, sen jälkeen tapitettiin vähän lisää, muututtiin levottomiksi ja haluttiin lisää rintaa, suututtiin, kun tarjonta ei vastannut kysyntää, venkoiltiin ja lopulta nukahdettiin rintaa tuttina käyttäen - vain, jotta voitaisiin säpsähtää hereille vielä monta kertaa ennen lopullista simahdusta.

Sitten menivät pieleen yöunet. Nälkä tuli aiemmin kuin normaalisti (syy-seuraus -suhde on aika ilmeinen), sen jälkeen alkoivat mitä ilmeisemmin mahavaivavääntelyt (hei hei maitotuotteet taas hetkeksi). Yösyöttöä seuraavat pörähdykset saivat tavoista poiketen suuntaamaan vaipanvaihtoon, mikä osoittautui sekä turhaksi että muutenkin kaikin puolin huonoksi ideaksi. Vaipanvaihtoon herännyt lapsonen oli sänkyyn palatessa virkeä kuin orava, eikä meinannut asettua uudelleen nukkumaan. Lapsi pyöri ja sätki kuin vieterinukke, ja herra Morokin käväisi kylässä tiheään tahtiin. Lapsi rauhoittui lopulta, kun kädellä vähän estelin enimpiä heilumisia, mutta siinä vaiheessa olin luonnollisesti itse jo niin hereillä, että oma uni antoi odotuttaa itseään aika pitkään. Onneksi on padi ja siinä digihesari. Lueskelin sitten aamuyön tunteina uusinta kuukausiliitettä ilman, että kukaan muu sängyssämme oli asiasta tietoinen.

Luonnollisesti pieleen meni myös päivä. Aamu alkoi tiukahkoilla ilmavaivavääntelyillä (lapsen, ei minun), ja jatkui imemisen ja itkemisen tiivistahtisella vuorottelulla. Nukkuminen hyvä. Imeminen hyvä. Mikään muu ei hyvä. Siinä päivän resepti tiivistettynä. Tiheätahtisella imemisellä lapsi yrittää kai viestittää ruokkijansa elimistölle, että sapuskaa olisi saatava jatkossa vähän runsaammin. Myös muutaman päivän maitokokeiluista ärtynyt maha kai kaipaa ruokaa rauhoittuakseen, mutta ärtyy siitä lopulta aina lisää. Hyvä kierre.

Nyt lapsi nukkuu uusissa vaunuissaan, mutta herännee pian joko itkemään tai imemään. Seuraava yö on toivottavasti edeltäjäänsä ehyempi, mutta vaikkei olisikaan, niin lohtuna yritän muistuttaa itselleni, että hyvien päivien ja hyvien öiden sekaan ujuttautuu väistämättä niitä huonompiakin ilman, että se tarkoittaisi mitään lopullista.

Mutta nyt: äiti on vähän väsynyt.

Perspektiiviä hei.

Matemaatikon valittaessa kahden koiran lenkkeilytysongelmia, kehotan sitä nakkaamaan vielä vauvan rintarepuksi, ja lähtemään koko kolmikon kanssa hakemaan vähän perspektiiviä lenkkeilytysongelmiin. Jutun juoni ymmärretään yleensä suuremmitta vihjailuitta.

Sama perspektiiviongelma vaivaa kyllä itseänikin. Ei koirien lenkkeilytyksen suhteen (lenkit ilman vauvaa tuntuvat nykyään kevyeltä ilottelulta verrattuna vauvallisiin lenkkeihin), mutta noin muuten. Vaikka meillä ensimmäiset kaksi kuukautta olivatkin mielestäni aika raskaita kaikkine itkuineen ja kitinöineen, en ole koko aikana oikein edes tajunnut, kuinka hyvä nukkuja tuo pikkukaveri lopulta on. Jossain vaiheessa jopa luulin, että tämä meidän yöelämämme on sitä paljon puhuttua yövalvomista, joka yleensä lasten saamisen ikäväksi puoleksi mainitaan. Sitten tulin jostain vauvablogista lukeneeksi, mitä se valvominen oikeasti on. Ei tätä ainakaan.

Jii nukahtaa suhteellisen helposti. Tai ainakaan en ole kokenut sitä vielä miksikään ongelmaksi. Jos olen laiska tai muuten vain tyhmä, olen antanut vauvan nukahtaa syliini televisiota katsellessa. Tarpeeksi pitkän unijakson jälkeen lapsi on ollut helppo siirtää omaan sänkyyn nukkumaan ilman, että tuo herää lainkaan. Vaihtoehtoisesti olen selkeät unisignaalit havaittuani mennyt lapsen kanssa sängylle ja antanut sen nukahtaa rinnalle unilauluja laulaen. Joskus tämä nukuttamisprosessi on kestänyt vähän toista tuntia, mutta ollut niin vauvan kuin äidinkin osalta hyvin rauhallinen ja itkuton. Ja useimmiten nukahdettuaan Jii onkin sitten nukkunut tyynesti aamuun asti. Joskin tyyni nukkuminen on kyllä tarkoittanut sitä lähinnä lapselle, ei äidille, joka on havahtunut ähinään jos toiseenkin joka yö. Jossain vaiheessa luulin ähinän tarkoittavan ilmavaivoja ja vaipanvaihtotarvetta, mutta nyttemmin olen huomannut kykeneväni kuittamaan ähinät hiljaiseksi ihan vain ruokkimalla lapsen. Suun aukominen ei pimeässä makuuhuoneessa ole nähtävästi ollut kovin toimiva nälkäsignaali.

Nyt meillä siis "nukutaan" illasta aamuun muutaman ruokailun varassa ilman, että lapsi varsinaisesti herää koko yön aikana. Tai jos herääkin, niin nukahtaa uudelleen ilman sen kummempia nukutteluja, jos olen nostanut syliin syömään vierellä ruokkimisen sijaan. Vaikka itse heräänkin lasta useammin, enkä ole sitten lapsen syntymän nukkunut muutamaa tuntia pidempiä yhtenäisiä pätkiä, en ole kuitenkaan joutunut varsinaisesti valvomaan yhtään yötä, enkä näin ollen ole vielä päässyt kokemaan yhtään paljon peloteltua zombie-päivää. Ovat ne omat pätkäunet silti näin parissakin kuukaudessa jo tehneet tehtävänsä, ja aiheuttavat ajoittaisia kognitiivisia ongelmia toimintakykyyni. En kuitenkaan koe eläneeni viimeistä kahta kuukautta minkäänlaisessa sumussa tai haaveilevani yöunista enemmän kuin mistään muusta. Tästä näkökulmasta katsottuna voin kai pitää itseäni hyvinkin onnekkaana.

Jotten nyt herättäisi hämmennystä (siis onko se nyt itkuinen vai ei??!!), niin meillä ne ensimmäisten kuukausien itkut ja huonotuulisuudet olivat siis yksinomaan päiväsaikaan sijoittuvia. Jii lähinnä kitisi tai huusi ensimmäiset kaksi kuukautta aamusta iltaan, mutta lienee tältä erää saaneen tarpeekseen, koska nykyään päivätkin ovat lähes tulkoon yhtä hymyä aamusta iltaan. Haastavasta lapsesta tuli melkein yhdessä yössä kovinkin helppo tapaus. Tai sitten tuo vain keräilee voimia..

Viikon haaste: tuttipullotreenit

Helmi ja hymypoika

Kummipojan äidillä (terveisiä vaan!) oli pojan ensimmäisinä vuosina hauska maneeri mainita lähes joka kerta puhelimessa puhuttaessa, kuinka pojasta on tullut jo "ihan oikea persoona, semmonen tyyppi". Ymmärsin toki lapsen kehittymisen ihmeen silloinkin, mutta nyt vasta oman lapsen myötä asia alkaa konkretisoitua ihan eri tavalla.

Joka päivä tapahtuu jotain maailmaa mullistavaa. Yhtenä päivänä se vain hymyilee ensimmäistä kertaa, kannattelee päätään, naurahtaa ääneen, keskittyneesti tarkkailee jotain lelua, vierastaa,  rauhoittuu puheeseen tai irvistää maitohappobakteereille. Mitä tahansa ihmiskunnan kannalta varsin mitätöntä, mutta yksilön (ja varsinkin yksilön vanhempien) näkökulmasta valtavan suurta. Siitä on kasvamassa ihan oikea tyyppi!

Jiistä on kymmenessä viikossa kasvanut aika hyvä tyyppi. Näin objektiivisesti sanottuna. Jii hymyilee paljon, pyrkii kovasti juttelemaan niin äidin, isän kuin lelukaaressa roikkuvan ampiaisenkin kanssa. Jii valloittaa vanhempansa lähes joka ilta osallistumalla iltalauluihin omalla jokelluksellaan, eikä vähiten söpöä ole innokas kommunikointi uuden parhaan kaverinkaan kanssa:

Neuvolasta saatu klassikko odotti meillä aikansa seinälle pääsyä, sillä hoitopöytä sijaitsee kosteissa tiloissa, joten kuva piti ennen kiinnitystä päällystää. Mikä taas tuntui kymmenen viikon ajan ylitsepääsemättömältä urakalta, mutta hoitui lopulta vajaassa kymmenessä minuutissa. Kannatti vetkutella. Nyt Helmi Hymynaamaksi ristitty kaveri piristää vähän heikompaakin vaipanvaihtosessiota, ja saa lapsen viihtymään hoitopöydällä tarvittaessa vähän pidempäänkin. Ei hullumpi sisustuselementti.

Kaninkolossa

Huimat kaksi kuukautta täyttänyt Jii juhli merkkipäiväänsä parin päivän ennakolla terveyspalvelujen parissa. Vuorossa oli siis 2kk-neuvola. Myös äidin oli tarkoitus jättää huomista jälkitarkastusta ajatellen virtsanäyte, mutta hajamielisyyttään äiti olikin ennen näytettä neljä tuntia syömättä sen neljän tunnin vessatauon sijaan. Ei mennyt ihan putkeen se.

Kuten kai joskus aiemmin jo mainitsin, odotusajan aggressiivinen suhtautuminen paikallisiin neuvolapalveluihin on näin raskauden jälkeen (tai oikeastaan jo siellä odotuksen loppumetreillä) muuttunut aggressiivisesta enempi sellaiseksi huvittuneen kiinnostuneeksi. Jokainen käyntikerta on kuin hyppy kaninkoloon - koskaan ei tiedä, mitä kummaa tulee vastaan. Jokaisesta käyntikerrasta saisi rutkasti aineksia vaikka kokonaiseen komediaan - en tosin tiedä, naurattaisiko se ketään muuta kuin itseäni.

Huvittavinta näillä neuvolakäynneillä on asiakkaan (eli minun) ja asiantuntijan (eli terveydenhoitajan) olematon vuorovaikutus. Viiviä ja Wagneria lainaten: suhteemme perustuu siihen, että emme kuuntele, ymmärrä tai välitä. Terveydenhoitajilla tuntuu olevan hyvin selvät sävelet sen suhteen, mitä asiakkaalta milläkin käynnillä kysytään, ja vastauksista viis, keskustelu jatkukoon käsikirjoituksen mukaan. Oman terveydenhoitajani vakiokommentti lähes asiaan kuin asiaan on "niin, eikö ookin kiva, kun..". No ei - esimerkiksi se huimausta aiheuttavan alhainen verenpaine ei ole mitenkään käsittämättömän koomista. Itse tilanne kyllä naurattaa vielä kuukausienkin päästä.

Viime käynnin koomisin keskustelu käytiin oman ruokavalioni tiimoilta. Terveydenhoitaja tiedusteli, josko oma ravinnonsaantini on kunnossa, ja kun kerroin vauvan vatsavaivojen takia maidottomaksi, soijattomaksi ja munattomaksi muuttuneesta kasvisruokavaliostani ja sen riittämättömyydestä, kommentoi terveydenhoitaja luettelemalla lyhyen listan muita elintarvikkeita, joita minun olisi hyvä vatsavaivojen takia lisäksi välttää. Problem solved.

No se minusta. Jii vesitti jälleen kerran äidin valitusyritykset vauvan huonotuulisuudesta ja jatkuvasta itkeskelystä hymyilemällä naaman leveydeltä heti kun joku vähänkin vilkaisi vauvaan päin. Tosiasiassa runsas huonotuulisuus ja jatkuva itkeskely alkavatkin olla ainakin toistaiseksi lähes historiaa, joten valittamiseen ei tällä kertaa olisi ollut relevanttia syytäkään.  En tiedä, vaikuttaako tilanteeseen eniten käynti osteopaatilla, äidin onneton ruokavalio vai yksinkertaisesti vauvalla iän myötä kehittyvä suoli. Sanoisin, että ihan sama, koska tärkeintä on kuitenkin terve ja tyytyväinen lapsi.

Jii kasvaa omiin silmiini hurjaa vauhtia. Pituutta on tullut nyt syntymäpituuteen nähden kuutisen senttiä (59,2cm) ja painoa melkein kaksi kiloa (5,4kg). Vaatteissa ollaan jo pitkälti siirrytty kutosella alkaviin kokoihin, ja hiukan haikeana olen siirtänyt syrjemmäksi ne ensimmäiset yöpuvut, bodyt ja muut, joilla ei enää Jiin kohdalla ole käyttöä. Kohta tuo varmaan jo notkuu jossain ovensuussa pyytämässä rahaa uusiin farkkuihin.

Neuvolassa Jiille ei ohjelmasta poiketen annettukaan sitä ensimmäistä rotarokotetta, sillä päätimme viime hetkellä ilmoittautua mukaan kuutosrokotetutkimukseen. Tänään kävimmekin sitten ottamassa verikokeen lisäksi ensimmäiset kolme (!) rokotetta. Tuntui vähän hurjalta kertamäärältä. Lapsi oli jo ennakoivasti huonotuulinen ja itkeskeli koko aamun, eikä tilannetta yhtään helpottanut lääkärin tekemä terveystarkastus kaikkine heijastetutkimuksineen ja lonkanvääntelyineen. Kostoksi Jii sitten kastelikin sekä äidin että vähän lääkäriäkin. Heh.

Verikoe sekä rokotteet olivat vanhempien näkökulmasta julmaa kidutusta, jossa oli aivan kamala olla osallisena. Lapsi huusi naama punaisena ja äiti, isä sekä yksi kappaletta hoitajia yritti pitää lasta paikallaan. Paha mennä valehtelemaan lapselle, että "ei mitään hätää", kun neulaa tukitaan niin käsivarteen kuin molempiin reisiinkin. Rotarokotetta olikin kaiken piikittelyn jälkeen astetta haastavampaa saada suuhun, kun itkusta ei ollut tulla loppua. Rokotteiden jälkeen itkulla itsensä väsyttänyt Jii nukahti lopulta isänsä syliin ja lyhyttä imetystaukoa lukuun ottamatta sillä tiellä ollaan vielä kaksi tuntia myöheminkin.

Ylihuomenna on vuorossa toinen käynti osteopaatilla. Ensimmäinen käyntikerta ei vielä mullistanut maailmaa, mutta niiden käyntiä seuranneiden neljän tunnin päikkäreiden lisäksi Jii on alkanut nukkua enemmänkin pitkiä päiväunia. Nykyään suurin osa 9-15 välisestä ajasta kuluu unessa, ja jos oikein ajoittaa nukutukset, unijaksot ovat hyvinkin tuntien mittaisia - pieniä imetystaukoja lukuun ottamatta. En tiedä, onko tällä mitään tekemistä osteopatian kanssa, mutta muutos on ilolla otettu vastaan. Ja kuten sanottua, arki ei muutenkaan enää tällä hetkellä ole jatkuvaa kitinää ja huonotuulisuutta, vaan meillä asustelee nykyään yhä useammin hyväntuulisena ja hymyillen ympäristöään tutkiva lapsi. Ylihuomenna siis lisää osteopatiaa - saapa nähdä, mitä tällä kertaa saadaan tuliaisiksi.

Päiväunien tähden.

Kävimme tänään Jiin kanssa Lapsen tähden -osteopatiakeskuksessa etsimällä vastausta lapsen jatkuvaan huonotuulisuuteen. Tuntui vähän absurdilta hakeutua osteopatiaan vain siksi, että lapsi on äidin mielestä keskimääräistä itkuisempi ja huonotuulisempi, mutta kaikista lääketieteen ulkopuolisista vaihtoehdoista osteopatia tuntui omaan makuuni sopivan normaalilta vaihtoehdolta aloittaa ongelman kartoitus.

Valehtelisin, jos väittäisin, etten mennyt vastaanotolle suurin odotuksin. Eilisen kitinäpäivän jälkeen saatoin nimittäin Matemaatikon kuullen esittää vienon toiveen siitä, että vastaanoton jälkeen lapsi lähinnä hymyilisi ja naureskelisi esimerkiksi koko loppuvuoden. Olisi sekin kyllä toisaalta aika pelottava vaihtoehto. Mutta jos väsymyksen sekaisia epätoivoisia toiveita ei lasketa, lähdin matkaan kuitenkin ajatuksella "ei se paljon maksakaan, jos ei mitään annakaan". Tämäkään ei kyllä täysin pidä paikkaansa, sillä ei se ihan ilmaista ollut kuitenkaan.

Osteopaatti katseli hetken sylissä nukkuvaa Jiitä, ja totesi sitten kallon olevan jotenkin kiristynyt. Tämä näkyi kuulemma siitä, että edestä pää vietti oikealle ja takaa vasemmalle. Tai toisinpäin, en nyt muista. Myös lantion seutu tuntui kuulemma kireältä. Itse hoito koostui painelun, hieronnan ja varovaisen vääntelyn sekoituksesta. Välillä näytti, ettei osteopaatti olisi tehnyt mitään, mutta vauvaa tarkkailemalla huomasi, että jotain siellä kuitenkin tapahtui. Osteopaatin mukaan varsinkin pään käsittely saattaa vauvoista tuntua todella epämiellyttävältä, mutta juuri ennen vastaanottoa nukahtanut Jii nukkui kyllä tyytyväisenä koko kallon käsittelyn ajan. Tämän jälkeen lapsi heräsi kiukkuisena itkien, eikä ollut kovin tyytyväinen lantiota hoidettaessa.  Tyytymättömyys johtui kuitenkin mitä ilmeisemmin nälästä, joten hoitoa jatkettiin samalla imettäen. Jii, joka normaalisti hermostuu melko vähäisestäkin pään koskettamisesta, söi kaikessa rauhassa ja lopulta nukahti samalla kun päätä möyhittiin kuntoon.

Niistä tulikin pitkät päiväunet, sillä tunnin koti- ja kauppamatkan jälkeen lapsi jatkoi uniaan vielä parin tunnin ajan kotona sängyssä. Kovin usein en lasta herättämättä edes saa kantorepusta sängylle, ja jos saankin, niin normaalisti Jii herää viimeistään vartin päästä kiljuen. Nyt lapsi heräsi parin tunnin päästä, mutta silloin itku olikin suorastaan hysteerisen väsynyttä ja kimeää kirkumista. Vaihdoin vaipat ja imetin hetken, ja kas, tuo nukahti uudelleen vielä tunniksi. Osteopaatti sanoikin, että lapsi saattaa käsittelyn jälkeen olla väsynyt ja itkuinen, mutta ihan noin väsyttäväksi en olisi hoitoa silti uskonut. Ja toisin kuin peloteltiin, Jii on itkuisen sijaan ollut koko illan väsynyt, mutta oikein tyytyväinen.

Osteopaatti suositteli näin alkuun kolmen kerran sarjaa, ja täytyy sanoa, että vaikkei hoidosta olisikaan ollut mitään elimellistä hyötyä, maksaisin ilomielin parista pitkistä päiväunistakin.

Epäkunnossa.

Rattaatonta elämää suunnitellessani en oikeastaan missään vaiheessa tullut ajatelleeksi, mitä sitten tekisin, jos en jostain syystä joskus kykenisikään kantamaan lasta. Ajattelin kai, ettei niin vain voi käydä. Ja tadaa - täällä sitä nyt sitten kyhjötetään kotona kantokyvyttöminä, kiitos ristiäisten ja viime maanantaisen mummolan reissun. Lapsi kun sattui ristiäisissään nukahtamaan noin vartti ennen tilaisuuden alkua syliini, enkä venäläisen tuttiruletin pelossa uskaltanut häntä juuri liikuttaa, joten koko pitkähkö seremonia vietiin läpi lapsosta toisella käsivarrella roikottaen. Siihen päälle viikonlopun kanniskelut ja muutama tunti jäykkää autoilua mummolaan ja takaisin, ja näin ollaankin päästy tilanteeseen, jossa selkä on tyytyväinen lähinnä vaakatasossa ja liikkumatta - ja elämä kantoreppulapsen kanssa muuttunut haastavasti hankalaksi..

Nyt ollaan sitten surffailtu rataskauppoja läpi, ja melkein jo ostettukin yhdet. Monen sadan euron investointi tietysti hirvittää, mutta tulin tuossa laskeneeksi, että paikallista joukkoliikennettä hyödyntämällä rattaat maksavat itsensä ennen pitkää takaisin. Niiden kanssa kun pääsen suhailemaan ilmaiseksi toisin kuin kantoreppua käyttämällä. Onko tämä nyt vähän ironista, vai kuvittelenko vain? Vielä kun tuon ristiäisten tiimellyksessä hajonneen jääkaappipakastimenkin saisi jotenkin maksamaan itsensä takaisin.

Rattaita saa rataskaupasta ja jääkaappeja jääkaappikaupasta. Hyväntuuliset vauvat sen sijaan tuntuvat olevan kiven alla näillä main. Lähes viinirypäleiksi muuttuneensa (äidin) ruokavaliosta ei ole ollut ratkaisevaa apua vauvan itkuisuuteen ja muuhun huonotuulisuuteen, joten huomenna käydään kokeilemassa, olisiko osteopatiasta jotain apua. 

Jii niin kuin...

Alkuperäinen aikomus oli päästä ristiäisten suhteen helpolla ja ostaa kaikki mahdollinen valmiina. Lopputuloksena hikoiltiin koko viikko erilaisten leipomusten parissa. Viimeiset kakut kuorrutettiin viime yönä tämän vuorokauden puolella, ja koko ristiäisiä edeltävä päivä meni viimeisten tarjoilujen perässä juostessa. Mennään sieltä, mistä aita on hankalin, vai miten se menikään.

No, nyt on kirppu kuitenkin kastettu ja ristiäiset juhlittu. Jiistä tuli yhtä kuin Joel. Sukunimestä keskusteltiin vielä tänä aamuna, maistraatin paperiin raapustettiin pari minuuttia ennen kastetta minun sukunimeni, joka lennosta vaihdettiin kuitenkin Matemaatikon sukunimeen heti kasteen jälkeen, ennen papin allekirjoitusta. Aika meidän tyylinen ratkaisu.

Ai että miten tähän päädyttiin? Kaiken oikeudenmukaisuuden nimissä Jiin olisi kyllä kuulunut saada minun sukunimeni, mutta vaikka lopulta sainkin Matemaatikon myöntämään tämän, tuntui liian pahalta evätä toiselta niin suuri toive, ja valita lapselle se oma sukunimi. Varsinkin, kun en ole koskaan nähnyt Matemaatikon haluavan mitään yhtä kiihkeästi kuin tälle lapselle oman nimensä. (Oli  päätöksen takana kyllä muitakin, vähän blogia henkilökohtaisempia syitä.) Oletettavasti vie aikansa ennen kuin itse totun sukunimeen, eikä se enää kaiherra sydäntä, mutta vaikka sukunimen valinta jättikin melko kitkerän maun suuhun, tuntuu hyvältä nähdä puoliso nyt niin onnellisena. Lunastinpa samalla itselleni veto-oikeuden n määrään tulevaisuudessa tehtäviä ratkaisuja.  Ja oli sukunimi mikä hyvänsä, on Jii tietysti minulle ennen kaikkea äidin oma musupallero - vaikkei sitä valitettavasti virallisiin asiakirjoihin saakaan painaa.

Kotirouvan arkea, viikko 1

Matemaatikko palasi maanantaina töihin huikealta viiden viikon mittaiselta lomaltaan. Kaks viikkoa kesää, kolme isyyslomaa. Kahden lomaviikon jälkeen odotin kauhulla puolison töihin paluuta, mutta neljän viikon jälkeen aloin oikeastaan vähän jopa odottaa sitä.

Nyt ollaan sitten viikon verran harjoiteltu Jiin kanssa kotiäidin arkea. Alkuperäisiin suunnitelmiin ei kyllä kuulunut jatkuvasti huonotuulinen lapsi, kantamisesta kipeytynyt selkä eivätkä huonosti nukutut yöt, mutta niistä tämä arki nyt näyttää pitkälti koostuvan. Arki on myös pikavauhtia syötyjä aterioita (tai ikkunalaudalle unohtuneita banaaninpuolikkaita), aamupäikkäreitä Vauvan tarinan parissa, hätäisiä ristiäisjärjestelyjä, jännittäviä päivälenkkejä kahden koiran kera ja tietysti jatkuvaa imetystä ja vaipanvaihtoa. Lapsen huonotuulisuudesta johtuen olen keskittynyt lähinnä kääntelemään vauvaa asennosta toiseen, yrittänyt ehkä jossain vaiheessa nukahtaa lapsen viereen itsekin, mutta muuten unohtanut kaikki muut kotiäidin näennäiset velvollisuudet. Sotkuinen keittiö ei onneksi olohuoneesta käsin paljon ahdista.

Keskiviikkona oli Jiin ensimmäinen lääkärineuvola. Painoa oli tullut +240g/vko ja pituuttakin muutama sentti. Erittäin hyväkuntoinen ja terve vauva, sanoi tohtori, joka ei varsinaisesti vakuuttanut ammattitaidollaan. Yksikseni siinä sitten pohdiskelin vauvan vatsakipuja ja ärtyneisyyttä lääkärin selälle jutellen, neuvolakortista luin kotimatkalla saman vauvan olevan tohtorin mielestä oikein hyväntuulinen. Ja kyllähän sitä kai neuvolassa jaksaakin hymyillä tohtorille, kun ensin on kotona vedetty viiden tunnin maratonkäninät äidin iloksi.

Huomenna startataan viikkoon kaksi, joka huipentuu perjantaina Jiin ristiäisiin. Kakku on vielä hankkimatta, kukat ostamatta ja se sukunimikin sopimatta. Etunimet sentään painettiin lautasliinoihin ja kiitoskortteihin kiitettävässä yhteisymmärryksessä. Ihan yksissä tuumin ollaan myös päätöksen jälkeen epäröity niitä nimivalintoja. Kuulostaako se nyt tyhmältä? Keksiikö siitä helposti jotain ilkeitä pilkkanimiä? Inhoaako se tätä sitten isompana? Olisko se toinen suosikki ollut kuitenkin parempi?

No, maistraatti ei sitä vielä tiedä, mutta lautasliinat tietävät. Lapsesta tulee Jii, inhosi se sitä isompana tai ei.

Love it!

Tuleva kollegani ja bloggaajaystäväni Zona Virago ilahdutti Kirppua mukavalla yllätyksellä (kiitos!):

Tunnustuksen säännöt: 
1. Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka antoi tunnustuksen.
2. Anna tunnustus eteenpäin 5:lle lempiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
3. Kopioi Post it - lappu ja liitä se blogiisi.
4. Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain Post it -lapulla ja toivo, että lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.

 

 

Omalta suosikkilistaltani löytyy kymmeniä blogeja, joita luen säännöllisesti - harvemmin niissä kuitenkaan itse näkymättä. Yllättäen tämänhetkiset intressit kohdistuvat ennen kaikkea äitiys- ja lääketiedeaiheisiin blogeihin, mutta blogilistan suosikeista löytyy kaikkea ruokablogeista randomtyyppien päiväkirjoihin. Tämänhetkinen satunnainen top-5 koostuu kuitenkin seuraavista:

 

1. Lydas blogista gravid - raskaana. Oman odotusajan parhaita blogilöytöjä. Lydaksen vauvaelämää reilun kuukauden Jiitä vanhemman tytön äitinä on ollut sekä hauskaa että hyödyllistä seurata. Lydas pohtii usein blogissaan samoja kysymyksiä, joita itse tulee Jiin kanssa pohdittua muutamaa viikkoa myöhemmin. Matemaatikon kanssa useat vauva-aiheiset keskustelut sisältävätkin nykyään toistuvan elementin nimeltä "mä luin yhdestä blogista, että". Lämmin kiitos Lydakselle kaikista vinkeistä.

 

2. Lime Everything -blogin mmiwa. Odotus-, synnytys- ja toivottavasti tulevaisuudessa myös vauvajuttujen sivusta seuraaminen on kiinnostavaa myös muutaman viikon etumatkalla. Sen enempiä tuntematta mmiwa vaikuttaa jotenkin hyvältä tyypiltä.

3. Kotileikkiä leikkivä nurin. Kantovälineasiantuntija ja ainakin blogin perusteella mukava "jalat maassa" -äitiyden edustaja. Hyviä linkkivinkkejä. 

 

4. Tea blogista söndag i sängen. Sen lisäksi, että blogin nimi kuuluu yhdelle lempikappaleistani, on blogi niin visuaaliselta kuin muultakin sisällöltään minun makuuni. Sitä paitsi koirat <3! 

5. Pohjanmaan Marika eli Made in Lakeus -blogin kirjoittaja. Lääketiede-osion ja leppoisan life style -irrottelun sympaattinen edustaja.

Zonalle itselleenkin lähetän tunnustuksen näin epävirallisesti takaisin. Meitä yhdistävät melko lailla samat kiinnostuksen kohteet, ja mielenkiinnolla seuraan vaativaa uranvaihtoprosessia lapsiperheen arjen pyörityksen keskellä.

Juhlahumua

Jii pääsi tanssimaan ensimmäiset häänsä perjantaina. Tanssiminen tosin tapahtui lähinnä kantokopan ja vaipanvaihtopisteen välillä. Vanhempien onneksi häät alkoivat jo yhdeltä, sillä Jiin epäsäännöllisen säännöllisessä päivärytmissä alkuiltapäivät ovat parasta uniaikaa, mikä kirkonmenoja ja muita juhlallisuuksia ajatellen oli oikeinkin suotavaa.

Puoli tuntia ennen lähtöä totesimme vauvan vaatevaraston olevan juhlavaatteiden osalta olematon. Jiin vaatteethan ovat ihan paria poikkeusta lukuun ottamatta käytettyinä ostettuja, mikä nyt ei arjessa ole mikään ongelma, mutta näin juhlamielessä ne ovat ehkä vähän turhan kauhtuneita. Noh - pikavauhtia lähimpään vaatekauppaan hankkimaan vähän fiinimpää vaatekertaa lapsen ensimmäisiin juhliin. Lapsi vaatteisiin ja koppaan, koppa autoon ja auto kirkolle. Olisivatko urut juuri ja juuri ehtineet kajauttaa ensimmäiset tahdit häämarssista, kun lapsi alkoi tahdittaa morsiamen askellusta omalla pärinällään. Lopputuloksena upouudet juhlavaatteet päätyivät kirkonmenojen päätteeksi pyykkikassiin, ja siihen varsinaiseen hääjuhlaan lähdettiin juuri niissä kauhtuneissa arkivermeissä, jotka oli "kaiken varalta" mukaan pakattu. Vaan olihan se sentään mukavaa autoilla häihin uusissa vaatteissa..

Itse hääjuhla sujui lapsen osalta lähestulkoon mainiosti. Äiti ja isä saivat syödä rauhassa koko ruokalistan läpi, ja juhlapuheetkin kuunneltiin kummempia kommentoimatta. Ohjelman loppupuolella kärsivällisyys alkoi vähän rakoilla, mutta siinä vaiheessa vanhemmatkin alkoivat olla jo ihan kypsää kauraa kotimatkalle, ja koirat kotona lenkkiä vailla, joten kaikin puolin tyytyväisinä poistuimme juhlahumusta.

Ihmettelin muuten koko häiden ajan, kun lapsen toinen sukka ei meinannut millään pysyä jalassa. Sadatta kertaa sitä korjatessa päädyin tarkastelemaan sukkaparia tarkemmin. Tarkastelun seurauksena oli todettava Matemaatikolle, että todennäköisesti vain meidän lapsemme päätyy häihin toisessa jalassaan sukka ja toisessa tumppu.

Oma koti kultaakin kalliimpi.

Jos en pelkäisi valehtelevani, väittäisin, että Jii rentoutui sillä samalla sekunnilla, kun auto lähti peruuttamaan mummolan pihasta pois. Kotimatka kesti kummipoikapoikkeamineen sekin reilut kymmenen tuntia, mutta sujui huomattavasti menomatkaa jouhevammin. Ehkä jotain oli opittukin menomatkasta, kun sitä korvia hyytävää huutamista kuunneltiin paluumatkalla huomattavasti vähemmän. Täysin nappiin ei kuitenkaan tarpeita osattu tälläkään kertaa ennakoida, minkä lapsi joutui meille pariin kertaan kovaäänisesti toteamaan.

Kotona Jii palautui melko nopeasti omaksi itsekseen. Heti ensimmäinen kotiyö nukuttiin vallan mainiosti (enpä olisi muuten vuosi sitten uskonut kutsuvani herätyksiä kolmen tunnin välein "mainiosti nukutuksi yöksi"), ja koko seuraavan päivänkin lapsi jaksoi seurustella kovin hyväntuulisena kotisohvan uumenista. Seuraavana iltana päästiin kuitenkin taas yliväsymyksen tuolle puolen ja löysin itseni puolen yön aikaan kantorepun ja kahden koiran kanssa korttelia kiertämästä. Koirat eivät onneksi pahastu ylimääräisistä lenkeistä, ja lapsikin nukahti välittömästi ulko-oven jälkeen. Naapuritkin lienevät nukahtaneen melko pian tämän jälkeen.

Jos lapsi matkasta suhteellisen nopeasti palautuikin, niin samaa ei voine sanoa vanhemmista. Olo oli viikonlopun jäljiltä kuin jyrän alle jääneellä, ja syksyn ulkomaanmatkasuunnitelmat haudattiin harvinaisen yksimielisellä päätöksellä odottamaan vähintäänkin kevättä. En sitten tiedä, minkä vuoden kevättä. Kuten kummipojan isä totesi, lapsi on riittävän vanha matkustamista ajatellen siinä vaiheessa, kun sen voi jättää hoitoon.

Polkupyörän lainasimme..

Jiin ensimmäinen mummolaturnee alkoi tänään. Ensimmäinen etappi oli koirakavereiden tipautus Forssan mummolaan, josta matka jatkui kahvitauon jälkeen kohti Keski-Pohjanmaan mummolaa.
Matkaa on tehty nyt lähestulkoon kellon ympäri, eikä vielä olla edes perillä. Pitkä ja puuduttava automatka on ollut kuitenkin loistavaa koulutusta entisille stop-and-go -elämästä nauttineille vanhemmille. Muun muassa tällaisia havaintoja matkan varrella on tänään tehty:

1. Vauva on kiitollinen matkakumppani silloin kun sen perustarpeet on tyydytetty. Silloin se lähinnä nukkuu tai tuijottelee edessä olevaa penkin selkämystä.

2. Valitettavasti perustarpeisiin (ruoka, uni, kuivat vaipat) tulee tarpeeksi pitkän automatkan aikana mukaan myös viihtyvyys. Tietyn pisteen jälkeen se penkin selkämys ei ilmeisesti enää riitä. Vaikka äiti sitä epätoivoisesti yrittäisikin koristella helistimillä tai pehmoleluilla. Syliin on päästävä!

3. Jos nälkä yllättää, kannattaa pysähtyä sille lähimmälle bussipysäkille syöttämään vauva. Ei kannata "jäädä seurailemaan tilannetta" paremman taukopaikan toivossa. Ei se tilanne siitä nimittäin mihinkään muutu. Huutoäänen voimakkuus sen sijaan muuttuu. Kovemmaksi.

4. Jokainen lyhytkin imetyspysähdys kestää vähintään kymmenen minuuttia. Navigaattorin tarjoamaan arvioituun saapumisaikaan kannattaa lisätä noin tuhat minuuttia ja toivoa, ettei se ole pahasti alakanttiin.

5. Aikaa kannattaa varata myös tuntemattomien kanssa jutusteluun ja vauvan esittelyyn. Varsinkin, jos vauvan pukee matkan ajaksi julmetun suloiseen koirahaalariin. (Siinä on häntä ja kaikki!)

6. Ei kannata yrittää piipahtaa taukokahveille/ruokakauppaan/mihinkään uniltaan herätetty vauva kainalossa ilman, että ensin syöttää sen. Uniltaan herätetty kolmeviikkoinen on nälkäinen ja oma ostosreissu jää lyhyeksi, jos vauva ei saa hetikohta ruokaa.

7. Se vaippakassi kannattaa raahata sinne huoltikselle mukaan vaikka ihan vaan varmuuden vuoksi. Todennäköisesti vaihtotarvetta on.

8. Ei saa masentua, vaikka musupallero vääntäisi kauniit kakat välittömästi autoon istumisen jälkeen. Niin kauan kuin auto seisoo siinä huoltiksen pihassa, tilanne ei ole paha. Vähän ärsyttävä kylläkin.

9. Omat eväät on hyvä juttu. Varsinkin, jos maidottomana päättää pysähtyä Juustoportti -nimiseen taukopaikkaan.

10. Näin pitkälle ei välttämättä kannata lähteä ihan vaan viikonlopuksi. Muuten voi käydä niin, että perillä ehtii käydä lähinnä vilkuttamassa auton ikkunasta. Tai joutua Matemaatikon tavoin pohtimaan matkan varrella, että "onkohan siellä vielä euro käytössä, kun me vihdoin päästään sinne".

Pieru.

Toisen elinviikkonsa kunniaksi Jii huusi muutaman päivän koko pienten keuhkojensa voimalla. Kun vuorokausi kului siihen, että vauva ainoastaan joko nukkui (huonosti), söi (huonosti) tai huusi (hienosti), rupesimme Matemaatikon kanssa pohtimaan, josko vauvan ilmavaivoille voisi tehdä jotain. Ilmavaivoja nyt on taatusti joka vauvalla, mutta luulen, että niidenkin kanssa kulkee joku hienoinen raja, jonka jälkeen voidaan puhua ongelmasta. Meille ongelma oli se, ettei vauva ollut vuorokaudesta hetkeäkään hereillä sillä tavalla hyväntuulisesti, vaan lähes välittömästi heräämisen jälkeen koko naama vääntyi ruttuun ja alkoi karjuminen.

Muutamastakin eri oppaasta muistin lukeneeni, että lehmänmaidon proteiinit ovat yksi yleisimpiä vauvan vatsavaivoja aiheuttavista aineista. Koska omakaan vatsani ei maitotuotteita kovin hyvin kestä, päätin kokeilla niiden poisjättämistä omasta (ja sitä myöten myös vauvan) ruokavaliosta. Yllättäen vauvan vatsavaivat helpottivat reilussa vuorokaudessa. Vähän turhankin nopeasti, jotta olisin uskonut niiden alunperinkään aiheutuneen maitotuotteista. Kaksi päivää myöhemmin ilmavaivafrekvenssi (ja voimakkuus) olivat kuitenkin jokseenkin normaalilta tuntuvaa luokkaa, ja vauvakin ajoittain oma hyväntuulinen itsensä - myös hereillä ollessaan.

Pidin oman ruokavalioni maidottomana päivää vaille kaksi viikkoa, kunnes eilen päätimme kokeilla maidon syömistä uudelleen. Ehkä sitä olisi voinut kokeilla vähän pienemmälläkin maitomäärällä kuin mitä pitsasta, kupillisesta (taivaallista) jugurttijäätelöä, juustolämppäreistä ja pienestä jäätelöstä saa, mutta ainakin tuli varmistettua niiden maitoproteiinien saatavuus. Ja kas kummaa - tänään täällä on taas nukutettu lasta oikein urakalla, koska hereillä oleminen näyttää olevan ihan liian tuskaista. Kamala ähinä ja kiemurtelu jatkuvat myös unessa, mutta vanhempien korville se on vähän helpompaa kuin se lähes sadan desibelin huuto, mitä hereillä ollessa harjoitetaan.

Jälleen kerran muutos tapahtui niin nopeasti, etten tiedä, voinko luottaa omiin havaintoihini. Voivatko ruoka-aineet rintamaidon välityksellä oikeasti vaikuttaa noin nopeasti suuntaan tai toiseen? No - nyt ei joka tapauksessa ihan varmuuden vuoksikaan tee mieli pitsaa sen enempää kuin jäätelöäkään. Hyväntuulinen ja -vointinen lapsi sen sijaan saisi palata pian kotiin.

Arjen valintoja

Opiskelukaverit jatkoivat kandintaivaltaan tänään, ja oma olo oli aamulla vähän haikea - miksen mä pääse mukaan? Viime öiden vajaiksi jääneet yöunet keskeyttivät kuitenkin lopulta moiset haikeilut. Sängystä oli Tampereen junan sijaan ihan mukava siirtyä kotisohvalle tuhiseva vauva kainalossa. Tämä on mun työtä nyt - äitinä oleminen. 

Jii on vasta pahaiset kolme viikkoa, enkä siksi viitsi vielä vaipua epätoivoon lapsen huonojen nukkumistottumusten vuoksi. Nyt muutama vuorokausi ollaan menty tyylillä "päivät nukkuen, yöt kukkuen". Ollaan jopa pohdittu, pitäisikö vauvan kanssa viettää enemmän aikaa kotona (vs. kantoreppuseikkailut) päivisin, jotta se nukkuisi vähemmän päiväsaikaan ja olisi sitten iltaisin väsyneempi. Tänäänkin hereillä ollaan oltu yhteensä ehkä tunti (ihan oikeasti - onko tää enää edes normaalia?), muu aika ollaan vedelty sikeitä joko kantorepussa, kaverin sitterissä, sylissä tai omassa sängyssä. Välillä ollaan herätty pikamätöille, mutta hyvin pian on taas uni yllättänyt. Tilanne muuttuu toki silmänräpäyksessä siinä vaiheessa, kun väsynyt äiti edes suunnittelee peiton alle siirtymistä. Silloin räpsähtävät siniset silmät auki, eikä unisuudesta ole enää tietoakaan. Muutaman tunnin tuijottelutuokion jälkeen alkaa väsyttää taas lastakin, mutta sitten onkin jo sopivasti iltaraivareiden aika. Lapsen saa toki itkupotkuraivareistakin tainnutettua myös kotioloissa kantoliinalla, mutta en haluaisi opettaa lasta Matemaatikon sanoin "limukalle" eli nukahtamaan vain kantamalla/keinuttamalla/muulla tapaa viihdytettynä, joten pidemmän päälle tämäkään tainnutuskeino ei liene toimiva ratkaisu. Tällä hetkellä puolustelen (lähes kaikkia) valintojani toteamalla vain, että "se on vielä niin pieni, ettei sen vielä tartte". Pitäisi varmaan laittaa kalenteriin ruksi sille päivälle, kun lapsi oletettavasti on jo tarpeeksi iso - muuten voi herkästi käydä niin, että se päivä siirtyy jonnekin täysi-ikäistymisen tuolle puolen.

Olen tässä nyt pari päivää naureskellut tuoreiden vanhempien väsymyksen sekaista logiikkaa. Meillä kun kovasti odotettiin muun muassa Kela-korttia saapuvaksi jo suurinpiirtein kotiutumisviikolla. Ei sitten tullut mieleen, että siihen yleensä sen lapsen nimen kuitenkin tarvitsee. Eikä pelkkä etunimi riitä, vaikka sellainen olisikin jo maistraatille kertoa. Pariin otteeseen ollaan myös oltu jo lähdössä hakemaan lapselle passia, mutta yllättäen sitä nimeä tarvitsee myös siihen. Tällä neuvottelutahdilla Jii jäänee pysyvästi ilman niin Kela-korttia kuin passiakin. Heh.

Jii loves mama, part two

Kolmessa viikossa olen oppinut, että Jii syö joko niin sanotut pikamätöt, eli keskittyy ruokailuun noin minuutiksi kerrallaan, tai sitten mennään pidemmän kaavan kautta, jolloin ruokailuhetken pituus tuntuu olevan jotakuinkin Sodan ja rauhan luokkaa - ainakin ensimmäiseen vaihtoehtoon verrattuna.

Eilisen kaupunkipäivän aikana etsin useampaan kertaan jonkun rauhallisen nurkkauksen, jossa syöttää nälkäinen reppureissaaja. Luonnollisesti ruokailu noudatti joka kerta tätä niin sanottu drive in -mallia, eikä vatsa ilmeisesti täyttynyt kertaakaan oikein kunnolla. Vasta kotimatkalla junassa, kaksi asemaa ennen omaamme alkoi ruoka maistua, ja lopputuloksena istuttiin sitten kotiasemalla ihmettelemässä harrasta ruokailijaa. Niin ikään fiinimmin sen pidemmän kaavan kautta syötiin illalla kotona - ei kuitenkaan silloin, kun äidillä olisi ollut vain ja ainoastaan aikaa istua sohvalla imettämässä - vaan luonnollisesti vasta sitten, kun illallisvieraat olivat saapuneet ja vetäydyin "hetkeksi" toiseen huoneeseen imettämään.

Onneksi Matemaatikko on oiva seuramies.

Äidin poika.

Matemaatikko on viettämästä kaksituntista opintovapaataan, itse nautiskelen Jiin pitkien päikkäreiden suomasta datailuhetkestä. Laitoin vauvan viereeni nukkumaan imetystyynyn kätköihin ja asetuin itse makoilemaan matolle siihen viereen. Vilkaistessani vauvaa totesin sen köllivän rauhallisena hereillä, silmät suurina ympäristöä tutkien. Äidin vilpittömän onnellisen "hei, sä olet hereillä" -kommentin seurauksena vauva puristi silmät suorastaan koomisen tiukasti kiinni ja jatkoi välittömästi uniaan.

Déjà vu viidentoista vuoden kuluttua?

Mummo-/mamma-/mimmimagneetti

Jiin kanssa on tämän vähäpätöisestä iästä huolimatta ehditty liikuskella jo suhteellisen aktiivisesti. Välillä pelottaa, että vähän turhankin. Vaunuttomasta elämäntilanteestamme johtuen Jii on kulkenut alusta asti mukana kantorepussa, ja on näin ollen ehkä vähän vaunuvauvoja enemmän ihmisten näkyvillä - vaikka pääasiassa nukkuhupun alla on toistaiseksi aikaansa viettänytkin.

Kantorepusta pilkottava vauvan pää toimii nähtävästi loistavana keskustelunavaajana mitä kummallisemmissa tilanteissa. Useimmat uudet tuttavuudet ovat eri-ikäisiä naisihmisiä - mummoja tai eri-ikäisten lasten äitejä pääasiassa. Onpa kyllä jonkun kerran joku mieskin pysähtynyt ihastelemaan vauvaa ja kyselemään sen ikää. Vauvan tiimoilta onkin ehditty käydä jo kohtuullisen koomisia keskusteluja. Joku randonmummu metrossa esimerkiksi tiedusteli Jiin sukupuolta ja kuultuaan sen katsoi lapsen isää ja totesi, että "onneksi olkoon, se on sitten sinun". Minua lohdutettiin heti kiireesti sanomalla että "seuraava on sitten sinun. se on tyttö.". Jaahas, vai niin.

No, en pistä ollenkaan pahakseni koomisista tai vähän vakavammistakaan keskusteluista vieraiden ihmisten kanssa. Muutenkin liputan kaikella tällä kahden ja puolen viikon varteenotettavalla kokemuspohjalla ihan täysillä tuon kantorepun puolesta. Tai en tiedä, onko tuo kyseinen malli mitenkään vertaansa vailla, mutta kantorepun puolesta noin niin kuin yleisesti. Esimerkiksi julkisilla liikkumisen kätevyys on rattaisiin verrattuna ihan omaa luokkaansa kantorepun kanssa - vaikkei sillä ilmaisia matkoja vaunujen lailla saakaan. Toistaiseksi Jii on nukahtanut reppuun melko pian sinne pujottamisen jälkeen, mutta muutama kitinälenkkikin on sen kanssa ehditty jo kokea. Välillä ei ole auttanut mikään muu kuin pujottaa lapsi pois repusta, kaivaa tissi esiin, imettää ja laittaa lapsi takaisin taskuun. Imettämistä onkin tullut jo kokeiltua muun muassa parkkipaikalla autossa, lähijunassa, juna-asemalla ja metsässä kannon päällä kykkien. Lapsi todella avartaa maailmankuvaa melko tehokkaasti.

Sain muuten vihdoinkin lähetettyä synnytyssairaalaan kiitokset kätilöllemme. Laitoin palautteen tylysti verkkosivujen palautelomakkeen kautta ja vaikken mitään vastausta siihen toivonutkaan, ilahduin saadessani palautetta käsitelleeltä ihmiseltä vastauksen, että palautteeni on välitetty eteenpäin sekä kätilölle että hänen esimiehelleen. Toivottavasti palaute ilahdutti edes vähän myös sairaalan päässä. 

Mimmimagneetit.

Nimettömiä.

Olympialaisten avajaisten aikaan särki tulevan äidin vatsaa supistusten takia,päättäjäisten pyöriessä kiertää puolestaan ilma äidin sylissä kiemurtelevan Nysän omassa vatsassa.

Kahdessa viikossa lapsonen on ilmavaivojen lisäksi saanut epävirallisesti nimen (saanko esitellä:pikku-jii),paljonpaljon painoa - ja sen ohella toivottavasti pituuttakin,äidin ja isän lupaavaan univelkakierteeseen sekä vanhempien välille mehevän riidan siitä,kumman sukunimi pallerolle nyt sitten annetaan.Jälkimmäinen ei toki ole oikeasti sen enempää palleron syy kuin saavutuskaan.

Nimiasia oli ikään kuin lukkoon lyöty jo hyvissä ajoin ennen Nysän syntymää,mutta toisin kuin tuleva äiti,tuleva isä ei osannut etukäteen kuvitella,kuinka paljon tulevaa jälkeläistään rakastaisi,ja kuinka tärkeäksi oman sukunimen jatkaminen sitä kautta tulisi.Valehtelematta ainakin viimeiset viisi vuotta asiasta puhunutta kiistan toista osapuolta vähän ärsyttää,kun asia on otettu uudelleenkäsittelyyn nyt,kun sinne maistraatin paperiin pitäisi oikeasti jotain raapustaa.

Äiti ei halua isän sukunimeä,mutta haluaisi lapselleen saman sukunimen kuin itselleen.Isä ei halua äidin sukunimeä,eikä sen puoleen mitään muutakaan kuin sen nykyisen omansa,mutta niin,lapselleen hänkin tahtoisi saman sukunimen kuin itsellään.Äiti puolestaan olisi valmis vaihtamaan kolmanteen sukunimeen koko perheen voimin,mutta isälle ei käy tämäkään.Molempien mielestä asia on aivan liian iso sen enempää luovutettavaksi kuin oman tahdon väkisin läpirunnomiseksikaan.Ikään kuin mahdoton yhtälö ja silti se pitäisi jotenkin ratkaista.Voiko lapsen sukunimen valita arpomalla?

Ensimmäiset viikot

Tuore äiti ei ole vielä tottunut laskemaan katsettaan lapsestaan eikä suuremmin jakamaan huomiotaan muulle maailmalle. Ensimmäiset yötkin menivät omaa hengitystä pidätellen, jotta lapsosen pieni pihinä kuuluisi paremmin. Hetken uinahduksen keskeytti järjetön syyllisyyden tunne - tässä sitä vain nukutaan samalla kun pienelle olisi voinut käydä ihan mitä tahansa.

Noh, luonto korjaa hetkelliset virheensä, ja tuore äitikin uskaltaa jo ilman syyllisyyttä nukahtaa iltaisin itse - kunhan on ensin hetken kuunnellut lapsen tasaista hengitystä ja ehkä vähän korjannut pään asentoa, ettei olisi liian lysyssä. Silti helpotus on suuri, kun ensimmäisen yösyötön jälkeen lapsi jää usein kainaloon nukkumaan. Ehkä jonain yönä raaskin laskea vauvan vielä petiinsä takaisinkin uniaan jatkamaan.

Takana on puolitoista viikkoa yhteiseloa, mutta useimpina hetkinä se tuntuu vähintään puoleltatoista kuukaudelta. Lähes päivittäin pitää aktiivisesti palauttaa mieleen, kuinka vähän noita päiviä onkaan takana. Helpottaa omaa oloa, kun näillä päivälukemilla ei vielä mistään voi oikeasti sanoa, että "aina" tai "ei koskaan".

Viikon teemana ilmavaivat.

Kuinkas (se) sitten kävikään?

(Sisältää pitkän ja yksityiskohtaisen synnytyskertomuksen, joka on kirjoitettu lähinnä tuoreen äidin muistojen arkistoa varten.)

Melko tarkalleen viikko sitten näihin aikoihin soitin toistamiseen saman päivän aikana Haikaranpesään. Supistukset olivat alkaneet edellisenä iltana ja muuttuneet heti kohta noin 5-10 minuutin tauoilla suhteellisen säännöllisiksi. Yön valvomisen jälkeen soitin ensimmäistä kertaa Haikaranpesään saaden ohjeeksi ottaa 1000 mg panadolia ja katsoa, josko supistukset vielä laantuisivat pois, kuten ensisynnyttäjillä usein käy. Panadol tarjosi supistuksille kuitenkin vain parinkymmenen minuutin mittaisen tauon ja sen jälkeen vähän pidentyneet välit, mutta jäin silti vielä kotiin odottelemaan, koska valmennuksista saadun ohjeistuksen mukaan sairaalaan ei kannata saapua ennen kuin supistusten väli on 3-5 minuuttia tai kotikonstit eivät enää riitä kivunlievitykseksi.

Kotikonstit alkoivat käydä vähiin viimeistään iltapäivän kauppareissun jälkeen. Supistukset olivat silti edelleen epäsäännöllisiä ja varsinaisten supistusten väleihin osui edelleen vähemmän kivuliaita välisupistuksia, joita ei aamuisen kätilön ohjeistuksen mukaan saisi olla. Tuskaisen olon vuoksi ajattelimme kuitenkin käydä sairaalalla vaikka sitten kääntymässä - jos saisi edes vähän selvyyttä siihen, mikä tilanne on. Aamupuhelun aikaan Haikaranpesä oli vielä tyhjillään, mutta nyt illalla soittaessani kuulin sekä Kätilöopiston että Naistenklinikan olevan sulussa, ja sain ohjeeksi suunnata Jorviin. Itkuista (tulevaa) äitiä yritettiin kovasti lohduttaa puhelimessa kehottamalla muun muassa ottamaan sairaalan äkillinen vaihtuminen seikkailuna. Jos ei olisi ollut muuta mietittävää, olisin saattanut tiuskaista, että ensimmäisen lapsen synnytyksessä olisi kyllä ollut ihan tarpeeksi seikkailua yhdelle illalle.

Sairaalan vaihtuminen oli aivan järkyttävän suuri pettymys. Etenkin, kun aikoinaan sairaalaa valitessani olin erinäisten keskustelupalstojen perusteella tullut syystä tai toisesta siihen tulokseen, että Jorvin sairaala, johon meidät sulkujen vuoksi ohjattiin, olisi jostain syystä huonoin mahdollinen vaihtoehto. Koko automatkan sairaalaan itkin supistuskipujen lisäksi sitä, että jouduin lähtemään juuri Jorviin, ja vannoin, että en takuulla synnytä siellä. Voin käydä katsastamassa tilanteen, mutta siellä en kyllä synnytä. Matemaatikko lupasi tilanteen selviämisen jälkeen soitella vaikka minuutin välein Haikaranpesään, josko voisimme kuitenkin siirtyä vielä sinne synnyttämään.

Valitettavasti (tai näin jälkikäteen ajateltuna onneksi) sairaalaan saavuttuamme olo oli jo niin huono, että tiesin heti, ettei minusta olisi enää mihinkään lähtemään. Ensimmäisen sydänkäyrän ottamisen ajan jaksoin vielä vollottaa "kovaa" kohtaloani, sen jälkeen lähinnä lamaannuin. Kätilö oli saanut Haikaranpesästä synnytyssuunnitelmani ja tiesi minun toivovan allasta käyttööni. Huomaavainen kätilö olikin sitten sydänkäyrän aikana käynyt laskemassa jo vedenkin valmiiksi, sen kummempia kyselemättä. Vaikka olisin voinutkin, en varmasti olisi siinä vaiheessa enää kehdannut lähteä.

Loppu menikin sitten omalla painollaan aika nopeasti. Sairaalaan saavuttiin 19.30, altaassa viivyin kolmisen tuntia akupunktioneulojen ja hierovan suihkun avulla. Olin haaveillut mahdollisesti jopa synnyttäväni altaaseen, mutta kun kolmannen sydänkäyrän ajaksi kätilö pyysi siirtymään synnytyssaliin ilokaasun ulottuville, muuttuivat suunnitelmat aika lennosta. Hetken epäröityäni palasin vielä hetkeksi altaaseen, mutta supistuskivun yltyessä totesin, ettei hierova suihku riitä mitenkään loppuun asti. Supistuksia tuli todella tiheää tahtia, eikä niiden välissä ollut käytännössä hetkeäkään kivutonta aikaa, joten pelkkä vedessä liikkuminen kivunlievityksenä kävi vähän turhan väsyttäväksi. Ilokaasun luo palattuani selvisin vielä hetken sen varassa, sen jälkeen pyysinkin jo epiduraalia. Anestesiologia jouduttiin hetki odottamaan, ja luvatun kymmenen minuutin sijaan kuluikin vähän enemmän ennen kuin puudutus saatiin pistettyä. Matemaatikko onneksi lahjakkaasti valehteli kymmenen minuutin olevan "ihan kohta ohi", kun tuskaisena tiedustelin ajan kulumista siinä vaiheessa kun kymmenen minuuttia oli todellisuudessa ohitettu jo ajat sitten.

Ja voi mikä taivas epiduraali siinä vaiheessa olikaan. Sen avulla pääsin hetkeksi jopa torkahtamaan, kun yli vuorokauden valvominen alkoi viedä liiaksi voimia. Sen jälkeen supistuksia tuli yhtä tiheästi kuin ennenkin, mutta kivusta selvittiin puudutuksen ja ajoittaisten ilokaasuhörppyjen voimin. Ponnistusvaiheen lähentyessä sain vielä kätilön kehotuksesta pudendaalipuudutuksen (tästä en kauheasti pitänyt - joskaan en tiedä, kuinka kipeää ponnistaminen ilman sitä olisi sitten tehnyt). Ponnistamista kokeiltiin aluksi jakkaralla, mutta syketaajuuden laskiessa kätilö kehotti siirtymään jakkaralta takaisin sängylle alkuun pääsemiseksi. Sykkeen lasku johtui kaulan (ja jonkin muun ruumiinosan) ympärille kietoutuneesta napanuorasta, mutta tämän kätilö jätti onneksi kertomatta. Nysän puskiessa ulos kätilö tarjosi vielä mahdollisuutta siirtyä takaisin jakkaralle, mutta millinkään liike mihinkään suuntaan tuntui siinä vaiheessa huonoimmalta mahdolliselta vaihtoehdolta, joten Nysä syntyi siis lopulta alusta loppuun siinä huonoimmaksi mahdolliseksi synnytysasennoksi kutsutussa puolimakaavassa asennossa. Joka kyllä omasta mielestäni tuntui asentona oikein mainiolta. Ponnistusvaiheen kivuliaimmassa kohdassa sain kätilöltä kehotuksen huutaa, jos siltä tuntuu, ja lopputuloksena luulen koko sairaalan vavahdelleen huutoni voimakkuudesta. Matemaatikkokin totesi järkyttyneenä, ettei olisi ikinä uskonut minusta lähtevän moisia ääniä. Mutta se auttoi: pari minuuttia ennen kolmea sain pienen poikamme ensimmäistä kertaa rinnalleni.

Synnytys oli kyllä kokemuksena täysin omaa laatuaan. Jos jotain rajoja tai intimiteettiä olin siihen asti kuvitellutkin omaavani, en sen jälkeen kyllä vähääkään. Koin senkin silti omalta osaltani jokseenkin virkistävänä asiana, vaikka mieluusti sitä vieraiden ihmisten edessä vähän siistimmässä kunnossa esiintyisikin. Jopa ne etukäteen painajaisia aiheuttaneet sairaalakaavut tuntuivat siinä vaiheessa ihan yhdentekeviltä. Kätilö, joka aluksi vaikutti vähän pelottavalta, osoittautui yön aikana ihanaksi ihmiseksi, jonka hoivissa oli todella hyvä olla. Muutenkin koko sairaalan henkilökunnasta sekä siellä saamastani hoidosta jäi niin hyvä mieli, että mahdollisten seuraavien synnytysten kohdalla en varmaankaan enää edes harkitsisi mitään muuta vaihtoehtoa sairaalan osalta. Sain synnytykseni aikana käsittääkseni kaiken saman, mitä olisin voinut saada Haikaranpesästäkin: altaan, akupunktioneulat, ystävällistä sekä mahdollisimman epälaitosmaista kohtelua. Synnytyksen jälkeen pääsimme vielä toiveidemme mukaisesti perhehuoneeseen, jollaisen saaminen olisi Kätilöopiston puolella ollut ruuhkan ja remontin vuoksi huomattavasti epävarmempaa.

Ainoa asia, joka lopulta jäi kaihertamaan mieltä, oli itse valitsemamme nopea kotiutuminen. Olisi siellä voinut pidempäänkin olla - ihan vain vaikka hyvän mielen (ja hyvän ruoan) takia - vaikkei mitään todellista tarvetta ollutkaan.

Kaikkein olennaisin lopputulos oli tietysti kuitenkin hurjan ukkosmyrskyn (ja äidin eläimellisen huudon) säestyksellä syntyneet 53 cm ja 3575 g puhdasta rakkautta. Nyt sitten opetellaan elämään näiden pakahduttavien tunteiden kanssa - voi miten paljon jotain voikaan rakastaa!

Maratoonarit

Kaikki kävi niin nopeasti, että viima tuntuu korvissa vieläkin: Nysä syntyi lauantain ja sunnuntain välisenä yönä, päivällä seurattiin vielä olympialaisia kotisohvalla. Maanantai-iltana istuin samalla sohvalla niin ikään olympialaisia katsellen, pieni ryytihyppynen rinnallani. Nyt en enää tiedä, olenko ollut äiti pitkään vai vasta hurjan vähän aikaa, mutta yhteisen elämän ensiaskeleet on joka tapauksessa otettu.

Elämäni suurin ja kaunein saavutus:

Uneton keittiössä

Neuvolantäti sanoisi, että "hormonit", tuleva äiti sanoisi, että "ihan yks ja sama", kun pohdittaisiin, mikä tulevaa äitiä valvottaa. Ehkä kiitettävästi kumuloitunut unisaldo, pitkät päikkärit, kuumuus, puutuneet ruumiinosat, vessahätä, nälkä, kadulta kuuluva meteli, koirat tai joku muu. Pitkään heräsin aika täsmällisesti 03-04 välillä käymään vessassa, kunnes keksin syyksi samoihin aikoihin talossa vierailevan lehdenjakajan. Jakaja nyt ei paljon meteliä itsestään pidä, mutta vanhempi koira näköjään murahtaa sille tervehdyksensä ja herättää näin ollen minutkin. Vaan ei tänään.

Koska olen yleisesti ottaen aikamoisilla unenlahjoilla siunattu, en juurikaan kärsi näistä yöheräämisistä. Nukahdan nopeasti uudelleen, jos vain maltan hetken pysyä paikallani ja olla ajattelematta mitään. Tänä yönä sekään ei jostain syystä toiminut. Juttelin oman aikani Nysän kanssa mahaa paijailemalla, käännyin kolmisensataa kertaa kyljeltä toiselle, kuuntelin kuinka puoliso unissaan rauhoitteli painajaisiaan vinkuvaa pikkukoiraa ja lopulta totesin, että voisin ihan yhtä hyvin käyttää ajan hyödyksi vaikka syömällä. Pimeässä syötyä ruokaa ei onneksi lasketa, pohdiskelin tuossa suklaalevyä korkatessani. Ja olihan se paino vähän viime viikosta laskenutkin, joten ihan hyvä vähän tankata. (Varmuushymiö).

Nyt katselen harvanlaista yöelämää kaupungin kaduilla, ja toivon, ettei meille näe yhtä hyvin sisään kuin mitä itse näen ulos. Uni tuntuu kaikonneen tämän yön osalta pysyvästi. Onneksi on päikkärit.