torstai 30. elokuuta 2012

Oma koti kultaakin kalliimpi.

Jos en pelkäisi valehtelevani, väittäisin, että Jii rentoutui sillä samalla sekunnilla, kun auto lähti peruuttamaan mummolan pihasta pois. Kotimatka kesti kummipoikapoikkeamineen sekin reilut kymmenen tuntia, mutta sujui huomattavasti menomatkaa jouhevammin. Ehkä jotain oli opittukin menomatkasta, kun sitä korvia hyytävää huutamista kuunneltiin paluumatkalla huomattavasti vähemmän. Täysin nappiin ei kuitenkaan tarpeita osattu tälläkään kertaa ennakoida, minkä lapsi joutui meille pariin kertaan kovaäänisesti toteamaan.

Kotona Jii palautui melko nopeasti omaksi itsekseen. Heti ensimmäinen kotiyö nukuttiin vallan mainiosti (enpä olisi muuten vuosi sitten uskonut kutsuvani herätyksiä kolmen tunnin välein "mainiosti nukutuksi yöksi"), ja koko seuraavan päivänkin lapsi jaksoi seurustella kovin hyväntuulisena kotisohvan uumenista. Seuraavana iltana päästiin kuitenkin taas yliväsymyksen tuolle puolen ja löysin itseni puolen yön aikaan kantorepun ja kahden koiran kanssa korttelia kiertämästä. Koirat eivät onneksi pahastu ylimääräisistä lenkeistä, ja lapsikin nukahti välittömästi ulko-oven jälkeen. Naapuritkin lienevät nukahtaneen melko pian tämän jälkeen.

Jos lapsi matkasta suhteellisen nopeasti palautuikin, niin samaa ei voine sanoa vanhemmista. Olo oli viikonlopun jäljiltä kuin jyrän alle jääneellä, ja syksyn ulkomaanmatkasuunnitelmat haudattiin harvinaisen yksimielisellä päätöksellä odottamaan vähintäänkin kevättä. En sitten tiedä, minkä vuoden kevättä. Kuten kummipojan isä totesi, lapsi on riittävän vanha matkustamista ajatellen siinä vaiheessa, kun sen voi jättää hoitoon.

perjantai 24. elokuuta 2012

Polkupyörän lainasimme..

Jiin ensimmäinen mummolaturnee alkoi tänään. Ensimmäinen etappi oli koirakavereiden tipautus Forssan mummolaan, josta matka jatkui kahvitauon jälkeen kohti Keski-Pohjanmaan mummolaa.
Matkaa on tehty nyt lähestulkoon kellon ympäri, eikä vielä olla edes perillä. Pitkä ja puuduttava automatka on ollut kuitenkin loistavaa koulutusta entisille stop-and-go -elämästä nauttineille vanhemmille. Muun muassa tällaisia havaintoja matkan varrella on tänään tehty:

1. Vauva on kiitollinen matkakumppani silloin kun sen perustarpeet on tyydytetty. Silloin se lähinnä nukkuu tai tuijottelee edessä olevaa penkin selkämystä.

2. Valitettavasti perustarpeisiin (ruoka, uni, kuivat vaipat) tulee tarpeeksi pitkän automatkan aikana mukaan myös viihtyvyys. Tietyn pisteen jälkeen se penkin selkämys ei ilmeisesti enää riitä. Vaikka äiti sitä epätoivoisesti yrittäisikin koristella helistimillä tai pehmoleluilla. Syliin on päästävä!

3. Jos nälkä yllättää, kannattaa pysähtyä sille lähimmälle bussipysäkille syöttämään vauva. Ei kannata "jäädä seurailemaan tilannetta" paremman taukopaikan toivossa. Ei se tilanne siitä nimittäin mihinkään muutu. Huutoäänen voimakkuus sen sijaan muuttuu. Kovemmaksi.

4. Jokainen lyhytkin imetyspysähdys kestää vähintään kymmenen minuuttia. Navigaattorin tarjoamaan arvioituun saapumisaikaan kannattaa lisätä noin tuhat minuuttia ja toivoa, ettei se ole pahasti alakanttiin.

5. Aikaa kannattaa varata myös tuntemattomien kanssa jutusteluun ja vauvan esittelyyn. Varsinkin, jos vauvan pukee matkan ajaksi julmetun suloiseen koirahaalariin. (Siinä on häntä ja kaikki!)

6. Ei kannata yrittää piipahtaa taukokahveille/ruokakauppaan/mihinkään uniltaan herätetty vauva kainalossa ilman, että ensin syöttää sen. Uniltaan herätetty kolmeviikkoinen on nälkäinen ja oma ostosreissu jää lyhyeksi, jos vauva ei saa hetikohta ruokaa.

7. Se vaippakassi kannattaa raahata sinne huoltikselle mukaan vaikka ihan vaan varmuuden vuoksi. Todennäköisesti vaihtotarvetta on.

8. Ei saa masentua, vaikka musupallero vääntäisi kauniit kakat välittömästi autoon istumisen jälkeen. Niin kauan kuin auto seisoo siinä huoltiksen pihassa, tilanne ei ole paha. Vähän ärsyttävä kylläkin.

9. Omat eväät on hyvä juttu. Varsinkin, jos maidottomana päättää pysähtyä Juustoportti -nimiseen taukopaikkaan.

10. Näin pitkälle ei välttämättä kannata lähteä ihan vaan viikonlopuksi. Muuten voi käydä niin, että perillä ehtii käydä lähinnä vilkuttamassa auton ikkunasta. Tai joutua Matemaatikon tavoin pohtimaan matkan varrella, että "onkohan siellä vielä euro käytössä, kun me vihdoin päästään sinne".

torstai 23. elokuuta 2012

Pieru.

Toisen elinviikkonsa kunniaksi Jii huusi muutaman päivän koko pienten keuhkojensa voimalla. Kun vuorokausi kului siihen, että vauva ainoastaan joko nukkui (huonosti), söi (huonosti) tai huusi (hienosti), rupesimme Matemaatikon kanssa pohtimaan, josko vauvan ilmavaivoille voisi tehdä jotain. Ilmavaivoja nyt on taatusti joka vauvalla, mutta luulen, että niidenkin kanssa kulkee joku hienoinen raja, jonka jälkeen voidaan puhua ongelmasta. Meille ongelma oli se, ettei vauva ollut vuorokaudesta hetkeäkään hereillä sillä tavalla hyväntuulisesti, vaan lähes välittömästi heräämisen jälkeen koko naama vääntyi ruttuun ja alkoi karjuminen.

Muutamastakin eri oppaasta muistin lukeneeni, että lehmänmaidon proteiinit ovat yksi yleisimpiä vauvan vatsavaivoja aiheuttavista aineista. Koska omakaan vatsani ei maitotuotteita kovin hyvin kestä, päätin kokeilla niiden poisjättämistä omasta (ja sitä myöten myös vauvan) ruokavaliosta. Yllättäen vauvan vatsavaivat helpottivat reilussa vuorokaudessa. Vähän turhankin nopeasti, jotta olisin uskonut niiden alunperinkään aiheutuneen maitotuotteista. Kaksi päivää myöhemmin ilmavaivafrekvenssi (ja voimakkuus) olivat kuitenkin jokseenkin normaalilta tuntuvaa luokkaa, ja vauvakin ajoittain oma hyväntuulinen itsensä - myös hereillä ollessaan.

Pidin oman ruokavalioni maidottomana päivää vaille kaksi viikkoa, kunnes eilen päätimme kokeilla maidon syömistä uudelleen. Ehkä sitä olisi voinut kokeilla vähän pienemmälläkin maitomäärällä kuin mitä pitsasta, kupillisesta (taivaallista) jugurttijäätelöä, juustolämppäreistä ja pienestä jäätelöstä saa, mutta ainakin tuli varmistettua niiden maitoproteiinien saatavuus. Ja kas kummaa - tänään täällä on taas nukutettu lasta oikein urakalla, koska hereillä oleminen näyttää olevan ihan liian tuskaista. Kamala ähinä ja kiemurtelu jatkuvat myös unessa, mutta vanhempien korville se on vähän helpompaa kuin se lähes sadan desibelin huuto, mitä hereillä ollessa harjoitetaan.

Jälleen kerran muutos tapahtui niin nopeasti, etten tiedä, voinko luottaa omiin havaintoihini. Voivatko ruoka-aineet rintamaidon välityksellä oikeasti vaikuttaa noin nopeasti suuntaan tai toiseen? No - nyt ei joka tapauksessa ihan varmuuden vuoksikaan tee mieli pitsaa sen enempää kuin jäätelöäkään. Hyväntuulinen ja -vointinen lapsi sen sijaan saisi palata pian kotiin.

maanantai 20. elokuuta 2012

Arjen valintoja

Opiskelukaverit jatkoivat kandintaivaltaan tänään, ja oma olo oli aamulla vähän haikea - miksen mä pääse mukaan? Viime öiden vajaiksi jääneet yöunet keskeyttivät kuitenkin lopulta moiset haikeilut. Sängystä oli Tampereen junan sijaan ihan mukava siirtyä kotisohvalle tuhiseva vauva kainalossa. Tämä on mun työtä nyt - äitinä oleminen. 

Jii on vasta pahaiset kolme viikkoa, enkä siksi viitsi vielä vaipua epätoivoon lapsen huonojen nukkumistottumusten vuoksi. Nyt muutama vuorokausi ollaan menty tyylillä "päivät nukkuen, yöt kukkuen". Ollaan jopa pohdittu, pitäisikö vauvan kanssa viettää enemmän aikaa kotona (vs. kantoreppuseikkailut) päivisin, jotta se nukkuisi vähemmän päiväsaikaan ja olisi sitten iltaisin väsyneempi. Tänäänkin hereillä ollaan oltu yhteensä ehkä tunti (ihan oikeasti - onko tää enää edes normaalia?), muu aika ollaan vedelty sikeitä joko kantorepussa, kaverin sitterissä, sylissä tai omassa sängyssä. Välillä ollaan herätty pikamätöille, mutta hyvin pian on taas uni yllättänyt. Tilanne muuttuu toki silmänräpäyksessä siinä vaiheessa, kun väsynyt äiti edes suunnittelee peiton alle siirtymistä. Silloin räpsähtävät siniset silmät auki, eikä unisuudesta ole enää tietoakaan. Muutaman tunnin tuijottelutuokion jälkeen alkaa väsyttää taas lastakin, mutta sitten onkin jo sopivasti iltaraivareiden aika. Lapsen saa toki itkupotkuraivareistakin tainnutettua myös kotioloissa kantoliinalla, mutta en haluaisi opettaa lasta Matemaatikon sanoin "limukalle" eli nukahtamaan vain kantamalla/keinuttamalla/muulla tapaa viihdytettynä, joten pidemmän päälle tämäkään tainnutuskeino ei liene toimiva ratkaisu. Tällä hetkellä puolustelen (lähes kaikkia) valintojani toteamalla vain, että "se on vielä niin pieni, ettei sen vielä tartte". Pitäisi varmaan laittaa kalenteriin ruksi sille päivälle, kun lapsi oletettavasti on jo tarpeeksi iso - muuten voi herkästi käydä niin, että se päivä siirtyy jonnekin täysi-ikäistymisen tuolle puolen.

Olen tässä nyt pari päivää naureskellut tuoreiden vanhempien väsymyksen sekaista logiikkaa. Meillä kun kovasti odotettiin muun muassa Kela-korttia saapuvaksi jo suurinpiirtein kotiutumisviikolla. Ei sitten tullut mieleen, että siihen yleensä sen lapsen nimen kuitenkin tarvitsee. Eikä pelkkä etunimi riitä, vaikka sellainen olisikin jo maistraatille kertoa. Pariin otteeseen ollaan myös oltu jo lähdössä hakemaan lapselle passia, mutta yllättäen sitä nimeä tarvitsee myös siihen. Tällä neuvottelutahdilla Jii jäänee pysyvästi ilman niin Kela-korttia kuin passiakin. Heh.

lauantai 18. elokuuta 2012

Jii loves mama, part two

Kolmessa viikossa olen oppinut, että Jii syö joko niin sanotut pikamätöt, eli keskittyy ruokailuun noin minuutiksi kerrallaan, tai sitten mennään pidemmän kaavan kautta, jolloin ruokailuhetken pituus tuntuu olevan jotakuinkin Sodan ja rauhan luokkaa - ainakin ensimmäiseen vaihtoehtoon verrattuna.

Eilisen kaupunkipäivän aikana etsin useampaan kertaan jonkun rauhallisen nurkkauksen, jossa syöttää nälkäinen reppureissaaja. Luonnollisesti ruokailu noudatti joka kerta tätä niin sanottu drive in -mallia, eikä vatsa ilmeisesti täyttynyt kertaakaan oikein kunnolla. Vasta kotimatkalla junassa, kaksi asemaa ennen omaamme alkoi ruoka maistua, ja lopputuloksena istuttiin sitten kotiasemalla ihmettelemässä harrasta ruokailijaa. Niin ikään fiinimmin sen pidemmän kaavan kautta syötiin illalla kotona - ei kuitenkaan silloin, kun äidillä olisi ollut vain ja ainoastaan aikaa istua sohvalla imettämässä - vaan luonnollisesti vasta sitten, kun illallisvieraat olivat saapuneet ja vetäydyin "hetkeksi" toiseen huoneeseen imettämään.

Onneksi Matemaatikko on oiva seuramies.

torstai 16. elokuuta 2012

Äidin poika.

Matemaatikko on viettämästä kaksituntista opintovapaataan, itse nautiskelen Jiin pitkien päikkäreiden suomasta datailuhetkestä. Laitoin vauvan viereeni nukkumaan imetystyynyn kätköihin ja asetuin itse makoilemaan matolle siihen viereen. Vilkaistessani vauvaa totesin sen köllivän rauhallisena hereillä, silmät suurina ympäristöä tutkien. Äidin vilpittömän onnellisen "hei, sä olet hereillä" -kommentin seurauksena vauva puristi silmät suorastaan koomisen tiukasti kiinni ja jatkoi välittömästi uniaan.

Déjà vu viidentoista vuoden kuluttua?


keskiviikko 15. elokuuta 2012

Mummo-/mamma-/mimmimagneetti

Jiin kanssa on tämän vähäpätöisestä iästä huolimatta ehditty liikuskella jo suhteellisen aktiivisesti. Välillä pelottaa, että vähän turhankin. Vaunuttomasta elämäntilanteestamme johtuen Jii on kulkenut alusta asti mukana kantorepussa, ja on näin ollen ehkä vähän vaunuvauvoja enemmän ihmisten näkyvillä - vaikka pääasiassa nukkuhupun alla on toistaiseksi aikaansa viettänytkin.

Kantorepusta pilkottava vauvan pää toimii nähtävästi loistavana keskustelunavaajana mitä kummallisemmissa tilanteissa. Useimmat uudet tuttavuudet ovat eri-ikäisiä naisihmisiä - mummoja tai eri-ikäisten lasten äitejä pääasiassa. Onpa kyllä jonkun kerran joku mieskin pysähtynyt ihastelemaan vauvaa ja kyselemään sen ikää. Vauvan tiimoilta onkin ehditty käydä jo kohtuullisen koomisia keskusteluja. Joku randonmummu metrossa esimerkiksi tiedusteli Jiin sukupuolta ja kuultuaan sen katsoi lapsen isää ja totesi, että "onneksi olkoon, se on sitten sinun". Minua lohdutettiin heti kiireesti sanomalla että "seuraava on sitten sinun. se on tyttö.". Jaahas, vai niin.

No, en pistä ollenkaan pahakseni koomisista tai vähän vakavammistakaan keskusteluista vieraiden ihmisten kanssa. Muutenkin liputan kaikella tällä kahden ja puolen viikon varteenotettavalla kokemuspohjalla ihan täysillä tuon kantorepun puolesta. Tai en tiedä, onko tuo kyseinen malli mitenkään vertaansa vailla, mutta kantorepun puolesta noin niin kuin yleisesti. Esimerkiksi julkisilla liikkumisen kätevyys on rattaisiin verrattuna ihan omaa luokkaansa kantorepun kanssa - vaikkei sillä ilmaisia matkoja vaunujen lailla saakaan. Toistaiseksi Jii on nukahtanut reppuun melko pian sinne pujottamisen jälkeen, mutta muutama kitinälenkkikin on sen kanssa ehditty jo kokea. Välillä ei ole auttanut mikään muu kuin pujottaa lapsi pois repusta, kaivaa tissi esiin, imettää ja laittaa lapsi takaisin taskuun. Imettämistä onkin tullut jo kokeiltua muun muassa parkkipaikalla autossa, lähijunassa, juna-asemalla ja metsässä kannon päällä kykkien. Lapsi todella avartaa maailmankuvaa melko tehokkaasti.

Sain muuten vihdoinkin lähetettyä synnytyssairaalaan kiitokset kätilöllemme. Laitoin palautteen tylysti verkkosivujen palautelomakkeen kautta ja vaikken mitään vastausta siihen toivonutkaan, ilahduin saadessani palautetta käsitelleeltä ihmiseltä vastauksen, että palautteeni on välitetty eteenpäin sekä kätilölle että hänen esimiehelleen. Toivottavasti palaute ilahdutti edes vähän myös sairaalan päässä. 

Mimmimagneetit.

sunnuntai 12. elokuuta 2012

Nimettömiä.

Olympialaisten avajaisten aikaan särki tulevan äidin vatsaa supistusten takia,päättäjäisten pyöriessä kiertää puolestaan ilma äidin sylissä kiemurtelevan Nysän omassa vatsassa.

Kahdessa viikossa lapsonen on ilmavaivojen lisäksi saanut epävirallisesti nimen (saanko esitellä:pikku-jii),paljonpaljon painoa - ja sen ohella toivottavasti pituuttakin,äidin ja isän lupaavaan univelkakierteeseen sekä vanhempien välille mehevän riidan siitä,kumman sukunimi pallerolle nyt sitten annetaan.Jälkimmäinen ei toki ole oikeasti sen enempää palleron syy kuin saavutuskaan.

Nimiasia oli ikään kuin lukkoon lyöty jo hyvissä ajoin ennen Nysän syntymää,mutta toisin kuin tuleva äiti,tuleva isä ei osannut etukäteen kuvitella,kuinka paljon tulevaa jälkeläistään rakastaisi,ja kuinka tärkeäksi oman sukunimen jatkaminen sitä kautta tulisi.Valehtelematta ainakin viimeiset viisi vuotta asiasta puhunutta kiistan toista osapuolta vähän ärsyttää,kun asia on otettu uudelleenkäsittelyyn nyt,kun sinne maistraatin paperiin pitäisi oikeasti jotain raapustaa.

Äiti ei halua isän sukunimeä,mutta haluaisi lapselleen saman sukunimen kuin itselleen.Isä ei halua äidin sukunimeä,eikä sen puoleen mitään muutakaan kuin sen nykyisen omansa,mutta niin,lapselleen hänkin tahtoisi saman sukunimen kuin itsellään.Äiti puolestaan olisi valmis vaihtamaan kolmanteen sukunimeen koko perheen voimin,mutta isälle ei käy tämäkään.Molempien mielestä asia on aivan liian iso sen enempää luovutettavaksi kuin oman tahdon väkisin läpirunnomiseksikaan.Ikään kuin mahdoton yhtälö ja silti se pitäisi jotenkin ratkaista.Voiko lapsen sukunimen valita arpomalla?

torstai 9. elokuuta 2012

Ensimmäiset viikot

Tuore äiti ei ole vielä tottunut laskemaan katsettaan lapsestaan eikä suuremmin jakamaan huomiotaan muulle maailmalle. Ensimmäiset yötkin menivät omaa hengitystä pidätellen, jotta lapsosen pieni pihinä kuuluisi paremmin. Hetken uinahduksen keskeytti järjetön syyllisyyden tunne - tässä sitä vain nukutaan samalla kun pienelle olisi voinut käydä ihan mitä tahansa.

Noh, luonto korjaa hetkelliset virheensä, ja tuore äitikin uskaltaa jo ilman syyllisyyttä nukahtaa iltaisin itse - kunhan on ensin hetken kuunnellut lapsen tasaista hengitystä ja ehkä vähän korjannut pään asentoa, ettei olisi liian lysyssä. Silti helpotus on suuri, kun ensimmäisen yösyötön jälkeen lapsi jää usein kainaloon nukkumaan. Ehkä jonain yönä raaskin laskea vauvan vielä petiinsä takaisinkin uniaan jatkamaan.

Takana on puolitoista viikkoa yhteiseloa, mutta useimpina hetkinä se tuntuu vähintään puoleltatoista kuukaudelta. Lähes päivittäin pitää aktiivisesti palauttaa mieleen, kuinka vähän noita päiviä onkaan takana. Helpottaa omaa oloa, kun näillä päivälukemilla ei vielä mistään voi oikeasti sanoa, että "aina" tai "ei koskaan".

Viikon teemana ilmavaivat.

lauantai 4. elokuuta 2012

Kuinkas (se) sitten kävikään?

(Sisältää pitkän ja yksityiskohtaisen synnytyskertomuksen, joka on kirjoitettu lähinnä tuoreen äidin muistojen arkistoa varten.)

Melko tarkalleen viikko sitten näihin aikoihin soitin toistamiseen saman päivän aikana Haikaranpesään. Supistukset olivat alkaneet edellisenä iltana ja muuttuneet heti kohta noin 5-10 minuutin tauoilla suhteellisen säännöllisiksi. Yön valvomisen jälkeen soitin ensimmäistä kertaa Haikaranpesään saaden ohjeeksi ottaa 1000 mg panadolia ja katsoa, josko supistukset vielä laantuisivat pois, kuten ensisynnyttäjillä usein käy. Panadol tarjosi supistuksille kuitenkin vain parinkymmenen minuutin mittaisen tauon ja sen jälkeen vähän pidentyneet välit, mutta jäin silti vielä kotiin odottelemaan, koska valmennuksista saadun ohjeistuksen mukaan sairaalaan ei kannata saapua ennen kuin supistusten väli on 3-5 minuuttia tai kotikonstit eivät enää riitä kivunlievitykseksi.

Kotikonstit alkoivat käydä vähiin viimeistään iltapäivän kauppareissun jälkeen. Supistukset olivat silti edelleen epäsäännöllisiä ja varsinaisten supistusten väleihin osui edelleen vähemmän kivuliaita välisupistuksia, joita ei aamuisen kätilön ohjeistuksen mukaan saisi olla. Tuskaisen olon vuoksi ajattelimme kuitenkin käydä sairaalalla vaikka sitten kääntymässä - jos saisi edes vähän selvyyttä siihen, mikä tilanne on. Aamupuhelun aikaan Haikaranpesä oli vielä tyhjillään, mutta nyt illalla soittaessani kuulin sekä Kätilöopiston että Naistenklinikan olevan sulussa, ja sain ohjeeksi suunnata Jorviin. Itkuista (tulevaa) äitiä yritettiin kovasti lohduttaa puhelimessa kehottamalla muun muassa ottamaan sairaalan äkillinen vaihtuminen seikkailuna. Jos ei olisi ollut muuta mietittävää, olisin saattanut tiuskaista, että ensimmäisen lapsen synnytyksessä olisi kyllä ollut ihan tarpeeksi seikkailua yhdelle illalle.

Sairaalan vaihtuminen oli aivan järkyttävän suuri pettymys. Etenkin, kun aikoinaan sairaalaa valitessani olin erinäisten keskustelupalstojen perusteella tullut syystä tai toisesta siihen tulokseen, että Jorvin sairaala, johon meidät sulkujen vuoksi ohjattiin, olisi jostain syystä huonoin mahdollinen vaihtoehto. Koko automatkan sairaalaan itkin supistuskipujen lisäksi sitä, että jouduin lähtemään juuri Jorviin, ja vannoin, että en takuulla synnytä siellä. Voin käydä katsastamassa tilanteen, mutta siellä en kyllä synnytä. Matemaatikko lupasi tilanteen selviämisen jälkeen soitella vaikka minuutin välein Haikaranpesään, josko voisimme kuitenkin siirtyä vielä sinne synnyttämään.

Valitettavasti (tai näin jälkikäteen ajateltuna onneksi) sairaalaan saavuttuamme olo oli jo niin huono, että tiesin heti, ettei minusta olisi enää mihinkään lähtemään. Ensimmäisen sydänkäyrän ottamisen ajan jaksoin vielä vollottaa "kovaa" kohtaloani, sen jälkeen lähinnä lamaannuin. Kätilö oli saanut Haikaranpesästä synnytyssuunnitelmani ja tiesi minun toivovan allasta käyttööni. Huomaavainen kätilö olikin sitten sydänkäyrän aikana käynyt laskemassa jo vedenkin valmiiksi, sen kummempia kyselemättä. Vaikka olisin voinutkin, en varmasti olisi siinä vaiheessa enää kehdannut lähteä.

Loppu menikin sitten omalla painollaan aika nopeasti. Sairaalaan saavuttiin 19.30, altaassa viivyin kolmisen tuntia akupunktioneulojen ja hierovan suihkun avulla. Olin haaveillut mahdollisesti jopa synnyttäväni altaaseen, mutta kun kolmannen sydänkäyrän ajaksi kätilö pyysi siirtymään synnytyssaliin ilokaasun ulottuville, muuttuivat suunnitelmat aika lennosta. Hetken epäröityäni palasin vielä hetkeksi altaaseen, mutta supistuskivun yltyessä totesin, ettei hierova suihku riitä mitenkään loppuun asti. Supistuksia tuli todella tiheää tahtia, eikä niiden välissä ollut käytännössä hetkeäkään kivutonta aikaa, joten pelkkä vedessä liikkuminen kivunlievityksenä kävi vähän turhan väsyttäväksi. Ilokaasun luo palattuani selvisin vielä hetken sen varassa, sen jälkeen pyysinkin jo epiduraalia. Anestesiologia jouduttiin hetki odottamaan, ja luvatun kymmenen minuutin sijaan kuluikin vähän enemmän ennen kuin puudutus saatiin pistettyä. Matemaatikko onneksi lahjakkaasti valehteli kymmenen minuutin olevan "ihan kohta ohi", kun tuskaisena tiedustelin ajan kulumista siinä vaiheessa kun kymmenen minuuttia oli todellisuudessa ohitettu jo ajat sitten.

Ja voi mikä taivas epiduraali siinä vaiheessa olikaan. Sen avulla pääsin hetkeksi jopa torkahtamaan, kun yli vuorokauden valvominen alkoi viedä liiaksi voimia. Sen jälkeen supistuksia tuli yhtä tiheästi kuin ennenkin, mutta kivusta selvittiin puudutuksen ja ajoittaisten ilokaasuhörppyjen voimin. Ponnistusvaiheen lähentyessä sain vielä kätilön kehotuksesta pudendaalipuudutuksen (tästä en kauheasti pitänyt - joskaan en tiedä, kuinka kipeää ponnistaminen ilman sitä olisi sitten tehnyt). Ponnistamista kokeiltiin aluksi jakkaralla, mutta syketaajuuden laskiessa kätilö kehotti siirtymään jakkaralta takaisin sängylle alkuun pääsemiseksi. Sykkeen lasku johtui kaulan (ja jonkin muun ruumiinosan) ympärille kietoutuneesta napanuorasta, mutta tämän kätilö jätti onneksi kertomatta. Nysän puskiessa ulos kätilö tarjosi vielä mahdollisuutta siirtyä takaisin jakkaralle, mutta millinkään liike mihinkään suuntaan tuntui siinä vaiheessa huonoimmalta mahdolliselta vaihtoehdolta, joten Nysä syntyi siis lopulta alusta loppuun siinä huonoimmaksi mahdolliseksi synnytysasennoksi kutsutussa puolimakaavassa asennossa. Joka kyllä omasta mielestäni tuntui asentona oikein mainiolta. Ponnistusvaiheen kivuliaimmassa kohdassa sain kätilöltä kehotuksen huutaa, jos siltä tuntuu, ja lopputuloksena luulen koko sairaalan vavahdelleen huutoni voimakkuudesta. Matemaatikkokin totesi järkyttyneenä, ettei olisi ikinä uskonut minusta lähtevän moisia ääniä. Mutta se auttoi: pari minuuttia ennen kolmea sain pienen poikamme ensimmäistä kertaa rinnalleni.

Synnytys oli kyllä kokemuksena täysin omaa laatuaan. Jos jotain rajoja tai intimiteettiä olin siihen asti kuvitellutkin omaavani, en sen jälkeen kyllä vähääkään. Koin senkin silti omalta osaltani jokseenkin virkistävänä asiana, vaikka mieluusti sitä vieraiden ihmisten edessä vähän siistimmässä kunnossa esiintyisikin. Jopa ne etukäteen painajaisia aiheuttaneet sairaalakaavut tuntuivat siinä vaiheessa ihan yhdentekeviltä. Kätilö, joka aluksi vaikutti vähän pelottavalta, osoittautui yön aikana ihanaksi ihmiseksi, jonka hoivissa oli todella hyvä olla. Muutenkin koko sairaalan henkilökunnasta sekä siellä saamastani hoidosta jäi niin hyvä mieli, että mahdollisten seuraavien synnytysten kohdalla en varmaankaan enää edes harkitsisi mitään muuta vaihtoehtoa sairaalan osalta. Sain synnytykseni aikana käsittääkseni kaiken saman, mitä olisin voinut saada Haikaranpesästäkin: altaan, akupunktioneulat, ystävällistä sekä mahdollisimman epälaitosmaista kohtelua. Synnytyksen jälkeen pääsimme vielä toiveidemme mukaisesti perhehuoneeseen, jollaisen saaminen olisi Kätilöopiston puolella ollut ruuhkan ja remontin vuoksi huomattavasti epävarmempaa.

Ainoa asia, joka lopulta jäi kaihertamaan mieltä, oli itse valitsemamme nopea kotiutuminen. Olisi siellä voinut pidempäänkin olla - ihan vain vaikka hyvän mielen (ja hyvän ruoan) takia - vaikkei mitään todellista tarvetta ollutkaan.

Kaikkein olennaisin lopputulos oli tietysti kuitenkin hurjan ukkosmyrskyn (ja äidin eläimellisen huudon) säestyksellä syntyneet 53 cm ja 3575 g puhdasta rakkautta. Nyt sitten opetellaan elämään näiden pakahduttavien tunteiden kanssa - voi miten paljon jotain voikaan rakastaa!

keskiviikko 1. elokuuta 2012

Maratoonarit

Kaikki kävi niin nopeasti, että viima tuntuu korvissa vieläkin: Nysä syntyi lauantain ja sunnuntain välisenä yönä, päivällä seurattiin vielä olympialaisia kotisohvalla. Maanantai-iltana istuin samalla sohvalla niin ikään olympialaisia katsellen, pieni ryytihyppynen rinnallani. Nyt en enää tiedä, olenko ollut äiti pitkään vai vasta hurjan vähän aikaa, mutta yhteisen elämän ensiaskeleet on joka tapauksessa otettu.


Elämäni suurin ja kaunein saavutus:


Tietoja minusta