Taaperomytologiaa.

Olen tässä lapsellisten aikojeni saatossa (eli kohta jo 1,5 vuotta!) joutunut muutamaan kertaan toteamaan, että lapset eivät ole yhtään sellaisia kuin luulin niiden olevan. Niistä liikkuu kaikenlaisia ihmeellisiä legendoja, joiden varaan olen luonut kuvan jonkinlaisesta standardilapsesta, mutta aina välillä joudun kuitenkin toteamaan ensin, että ei mun lapsi vaan, ja sitten myöhemmin kuulemaan, että ai ei teidänkään. Mihin esimerkiksi nää tarinat oikein perustuu?

Myytti 1: Vauva ilman tuttia ei ole vauva ollenkaan.

Johtuen ehkä omasta aktiivisesta tutinmussuttaja-ajastani, josta on jotakin hataria muistikuvia jäänyt, ajattelin ennen omaa lasta ihan oikeasti, että lapsi, joka ei syö tuttia, on jotenkin poikkeuksellinen. Vasta kun Jii ei sinnikkäästä tarjoamisesta huolimatta tuttia moneen kuukauteen huolinut, ryhdyin kartoittamaan tilannetta, ja tajusin, että tutti ei olekaan lapsen suulle luontainen jatke, vaan hämmentävän usein poikkeuksellisen suuren työn ja tuskan takana. Kai sen tutin jokunen vauva helpostikin ottaa omakseen, mutta todellakaan en siis ollut tutittomuusongelmani kanssa yksin.

Myytti 2: Pienet lapset laittavat suuhunsa ihan kaiken.

Tätä rupesin tarkemmin pohtimaan aikoinaan kummipojan 2v-synttärilahjaa etsiessäni. Olin ostamassa tyypille jonkun legopakkauksen (3+), ja mietin, imuroiko se ne legot heti henkeensä. Sitten tajusin, etten ollut juuri koskaan nähnyt sen tunkevan mitään ruokaa kummempaa suuhunsa. Eikä äitinsä mukaan kuulemma ollutkaan. Sama juttu oman lapsen kanssa. On Jii kyllä syönyt esimerkiksi kengänpohjasta kaivettua yskänpastillia, äidin turkinpippureita (like mother like son!), äidin super-salmiakkia (ei meillä normaalisti loju salmiakit pitkin poikin, mutta nämä kaksi lapsi on onnistunut käsiinsä kaivamaan) ja _kerran_  maistellut vähän hartaammin yhtä magneettia. Ottaen huomioon, kuinka monta nielemiskokoista objektia sen käsissä päivien mittaan kulkee, Jii maistelee niitä hämmentävän vähän. Siitä huolimatta tuon yhden magneettikokemuksen jälkeen valvomaton pienesineistö on kummasti kadonnut suljettujen ovien taa.

Myytti 3: 1-vuotiaat pääsevät joka paikkaan, mutta niillä ei ole yhtään järkeä päässä.

Tämä on varmasti ennen kaikkea luonnekysymys.
Jii on aikamoinen elohiiri, ja vähän kauhunsekaisin tuntein odotin kävelytaidon kehittymistä. Näin jo silmissäni kanta-asiakaskortin paikalliseen päivystykseen, ja tee-se-itse -tikkaukset kymmenettä kertaa auenneella ohimolla. Ajattelin myös, että tyyppi on jatkuvasti koirien kimpussa, ja muutenkin aina kun silmä väittää, jossain hankaluuksissa (olisinkohan kuvittelut näin, jos Jii olisikin tyttö?).

Jii on kuitenkin osoittautunut vilkkaaksi, mutta suhteellisen harkitsevaiseksi lapseksi. Vaikka joka paikkaan on hauska kiipeillä, Jii harvoin yrittää helposti uudelleen paikkaan, josta alastulo on osoittautunut haastavaksi. Tuolilta hyppimiseen olemme suoranaisesti jopa yrittäneet vähän rohkaista, mutta tällä hetkellä sekin suoritetaan ainoastaan kädestä puristaen, silmät tiukasti kiinni rutistaen. Toki sydän ilosta sykkyrällään silloinkin.

Ja eläimet. Omien karvakorvien kohtelun kanssa on tällä hetkellä tehovalvonnalle tarvetta (pakoon juokseva koira tulkitaan helposti jahtaamisleikkiä leikkiväksi kaveriksi), mutta esimerkiksi täti-ihmisen neljä kissaa saavat Jiiltä osakseen varauksetonta ihailua ja kunnioitusta. Ainakin toistaiseksi kissoja on lähestytty hyvin varoen, ja viimeksi jopa parin metrin päästä äidin suullisesti antamat ohjeet kissojen lähestymisestä sisäistettiin hyvin, ja niitä jopa noudatettiin liikuttavalla tarkkuudella.

En siis väittäisi, ettei yhtään järkeä päässä. Toki se lapsen oma päänsisäinen komentokeskus on vielä ihan rakennusvaiheessa, mutta ulkoinen ohjaus + lapsen keskittymiskyky = toisinaan hyvinkin harkitut ja hyvät ratkaisut.

Suuret ilot, suuret surut.

Jos lapsen myötä on saanutkin kokea jotain ihan next level -onnellisuutta, niin onpa tuo tunteiden skaala leventynyt muidenkin tunnetilojen osalta. Sydäntä pakahduttavan onnellisuuden lisäksi kun lapsen kautta voi näköjään myös surua ja tuskaa kokea ihan toisella tavalla kuin ennen.

Kaikki alkoi siitä, kun satunnainen luennoitsija näytti satunnaisella luennolla kuvan kolmesta lapsesta. Kolmesta juutalaisesta lapsesta tohtori Mengelen koekaniineina. Ei mikään käsityskyvyn yli lyövä kidutuskuva, vaan pelkkä peruskurja kuva kolmesta kohtuullisen nälkiintyneestä lapsesta seinää vasten. Yksi niistä taisi jopa vähän arasti hymyillä. Ja ehkä juuri siitä arasta hymynkareesta lähtikin liikkeelle koko ajatusvyöry.

Ajatusvyöry siitä, kuinka jonkun Äidin Oma Lapsi on otettu siltä pois, pahoinpideltäväksi, kidutettavaksi ja lopulta tapettavaksi. Se jonkun Oma Lapsi, joka on ollut vuoden vanhana samanlainen pulleajalkainen taapero kuin minun lapseni. Samanlainen tähtisilmä, joka silmät sädehtien ja pienet hampaanalut vilkkuen on lörpötellyt omiaan ja tutkinut maailmaa kaikella ilolla ja intohimolla. Se on otettu äidiltään pois, eikä se joku Äiti ole voinut tehdä mitään pelastaakseen lastaan. Tai sitten se on ehkä kävellyt käsi kädessä Äitinsä kanssa yhdessä tapettavaksi. Toisessa kädessä joku helistin tai muu rakas lelu, toinen tiukasti äidin kädessä roikkuen. Äiti on varmasti jotain osannut jo pelätäkin, mutta lasta rauhoitellakseen yrittänyt kuitenkin reippaasti jutella mukavia. (Tällaista päädyin jostakin keskitysleirille turistina päätyvän juutalaisnaisen muistelmista lukemaan).

On se tietysti tuntunut ajatuksena pahalta aina, mutta jos edes sekunnin sadasosaksi kuvittelee itsensä ja oman lapsensa siihen samaan tilaan, saa kyllä kiinni sellaisesta selkäpiitä hyytävästä kauhusta, jota on vaikea edes sanallistaa. Raivoisa leijonaemo minussa herää jo silloin, kun kuulen jonkun toisen lapsen puistossa huitaisseen omaani nyrkillä naamaan tai ihan vain pohdiskelen lapsen mahdollisuutta päätyä kiusatuksi päiväkodissa tai koulussa. Nämä raivon, epätoivon, pelon ja surun kokemukset ovat jostain ihan omista sfääreistään verrattuna entiseen, eikä niiden kanssa oikein voi elää kuin omaa lastaan tiukasti rutistamalla ja toivomalla, että muut ajatukset pian ajavat ylitse ja olo helpottuu.

Vuosivartti

Jos yritän jotenkin visualisoida mielessäni perheemme nykytilaa, näen ainoastaan kääpiökokoisen itseni (tonttupuku päällä?!) juoksemassa valtavan taskukellon perässä. Taskukelloja ei näillä main pyöri perässä juostavaksi, mutta johonkin on koko ajan kiire. Junaan, muskariin, töihin, kotiin, kouluun, syömään, puistoon, lenkille. Ja mieltä painaa jatkuvasti tekemättömien koulutöiden taakka.

Mutta oli töitä kuinka paljon tahansa, yhteinen valveillaoloaika on pääasiassa varattu Jiin käyttöön. Toki välillä tehdään yhdessä kotitöitä (eli tehdään itse kotityöt kahteen kertaan), mutta muuten yritetään varata se työsuman purku vasta nukkumaanmenon jälkeiseen aikaan. Vaikeaa? Takuulla. Mahdotonta? Lähes tulkoon.

Kiireen keskellä tuntuu välillä, että arki on pääasiassa peruuttamattomien virheiden välttelyä, ei niinkään onnistumisen kokemuksia tai uuden tavoittelua. Näin taaksepäin katsoen tuntuu siltä, että vaikka ensimmäinen vuosi lapsen kanssa olisi ollut kuinka itkuinen tai uneton tahansa, silti se kaikki maailman käytettävissä oleva aika riitti jotenkin siihen arjen handlaamiseen. Nyt, kun sitä lapsiperheen arkea pyöritetäänkin kaiken muun ohella, tuntuu siltä, että ihan perusasiatkin lapsen hoidosta ovat välillä vähän hakusessa. Esimerkiksi sellaiset, ettei kukaan ole ehtinyt tehdä lapselle terveellistä ja ravitsevaa kotiruokaa (proteiinilaatuja vaihdellen), vaan hoitotädille kaivetaan kiireessä kaapista joku sellainen purkkiruoka, jonka syöttäminen tuntui joskus kiinteiden ruokien alkutaipaleilla ihan ookoolta, mutta nykyään lähinnä lapsensa laiminlyönniltä. Tai sellainen, että lauantaiaamuna (ensimmäinen vapaa aamu viikkokausiin) ei saakaan skarpisti nykäistyä itseään heti aamupalapöydästä puistoon, vaan aamupala muuttuukin television ääressä nautituksi koko perheen brunssiksi, ja lapsi minuutti minuutilta yliaktiivisemmaksi seinille kiipeäjäksi. Iltapäivällä sitten itketään yhdessä, kun lapsi ei nukahda päiväunilleen ajoissa, nukkuu huonosti, eikä sitä ruokaakaan saatu tehtyä.

Kaiken arjen tasapainottelun keskellä Jii sai taas kuitenkin kolme kuukautta lisää elämänkokemuksia. Paino on noussut ja pituutta tullut, joten ihan heitteillä ei lapsi ravitsemuksen suhteen kuitenkaan ole. Kävely on nykyään melko varmaa, mutta kaatuilu runsasta - johtuen juoksuaskelien tavoittelusta. Tyyppi kiipeää ketterästi niin syöttötuoliin kuin lavuaarin reunallekin (altaasta käsin, ei lattialta). Naamassa on lähes tauotta jokin pieni mustelma tai nirhauma merkkinä lisääntyneestä vauhdista. Mitään pahempaa ei onneksi ole vielä sattunut.

Eläinten äänet -valikoima on saanut uusia lisäyksiä, muun muassa sammakon (krun-krun), sorsan (kaak-kaak) ja variksen (kraa-kraa).  Kissa ei enää sanokaa "mau", vaan pää-pää. "Pää-pää" on hiukan eri intonaatiolla lausuttuna ja kontekstista riippuen myös pii-paa -auto tai muumilaulu/muumivideo. Huomattavaa on myös, että lapsella on perheen molemmille koirille ihan omanlaisensa "vyh-vyh". Ihan viimeisimpiä tuttavuuksia on tarmokas tätättely ja muu, lähinnä moskeijasta kantautuvaa rukouskutsua muistuttava joikuminen, mutta varsinaiset sanat ovat edelleen lähinnä ohikiitäviä sattumia.

Parasta lapsen maailmassa on tällä hetkellä varmaankin äiti (näin vaatimattomasti sanottuna), sen verran symbioottista tämä yhteiselo on koulunkäynnistä huolimatta. Muita parhaita ovat leikkipuisto ja erityisesti isot pojat leikkipuistossa, oman pihan roskakatos, ihmisten navat, pyöräily ja se klassinen kattilaorkesteri.

Uusia aluevaltauksia on tehty muun muassa kirjastoretkien (Puppe-kirjat!), pallomerien (noromeri), ja herkkujen maistelemisen muodossa. Influenssarokotuskin tuli otettua ensimmäistä kertaa. Ohjattu vauvauinti vaihtui syksyn myötä perheen itsenäiseen uintiharrastukseen (kertaakaan ei olla käyty!), mutta samassa tutussa ja turvallisessa muskarissa jatketaan onnellisina edelleen. Mummi ja Jii käyvät lisäksi seurakunnan kerhossa (isänpäiväkortit kuin tilauksesta!), mutta muita harrastuksia eivät perheen aikataulu tai kollektiivinen mielenterveys tällä hetkellä mahdollista.

Ai niin. Kävimme Matemaatikon kanssa ensimmäistä kertaa kahdestaan ulkona sitten Jiin syntymän. Voi kyllä! Vuosi ja kolme kuukautta ennen kuin uskaltauduimme jättämään lapsen jonkun muun nukutettavaksi. Se yö olikin lapsen nukkumisten osalta paras pitkiin aikoihin, joten seuraavaa kertaa ei toivottavasti tarvitse odottaa ihan viittätoista kuukautta kuitenkaan.

Tyhjäkäynnillä

Energia ei riitä enää mihinkään järkevään, joten kirjoitan pikaisesti jotain muistiin ennen nukkumaanmenoa.

Matemaatikon isyyskesäloma lähestyy loppuaan. Muutos aiheuttaa vähintään yhtä suurta ahdistusta kuin oma kouluunpaluuni pari kuukautta sitten. Nyt olen jo ihan kohtuullisen sopeutunut siihen, etten itse saa puuhailla lapsen kanssa aamusta iltaan, ja toiseksi parhaalta vähintään yhtä hyvältä vaihtoehdolta onkin tuntunut se, että mies saa. Ja juuri kun olemme kaikki (kyllä, kaikki kolme!) tähän järjestelyyn tottuneet, onkin aika pistää asiat taas mullin mallin.

Tämä viikko on lapsen osalta varattu pehmeään laskuun hoitolapsen maailmaan. Isoäiti tulee huomisaamuna ensin pariksi tunniksi ulkoilemaan tyypin kanssa, seuraavana päivänä ulkoilee ja lounastaa, sitä seuraavana ulkoilee, lounastaa ja laittaa päikkäreille jne. Isoäiti on toki entuudestaan tuttu hoitaja muutenkin, mutta hoitohommat ovat olleet vähän lyhempiä keikkoja, eivätkä kauheasti ole sisältäneet näitä haastavampia ruokailu-/nukutusosioita, joten ajattelimme pelata varman päälle ja vähän valmistella lasta uudelle nukuttajalle ja ruokkijalle. Onneksi lapselta löytyy äidin puolelta enoja ja tätejä suhteellisen runsaslukuisesti, ja kaikki vieläpä suht hyvässä lihassa ja lapsuutensa hyvin nukkuneina, joten voisin kuvitella, että näistä haasteista selvitään myös hoito(lapsen)lapsen kanssa.

Lapsen nukkumisessa on tällä hetkellä haasteensa myös lapsen vanhemmilla. Entiset kymmenen minuutin köykäiset nukutukset ovat vaihtuneet vähintään puolen tunnin venkoiluksi, joka sisältää lukuisia sängystä kiipeämisyrityksiä (laita on alhaalla nukuttaessa ja nostetaan tyypin nukahdettua), pusuttelu- ja halailutaukoja, asioiden viskomista laidan yli ja lattialla lojuvien asioiden kovaäänistä kommentointia ja kaikkea muuta nukahtamista edistävää toimintaa.  Nukkuminen on myös kovin katkonaista ja on nyt parina edeltävänä yönä katkennut aamuyöstä yhteen vähän pidempään venkoilujaksoon. Todennäköisenä syypäänä alhaalla pilkottaa ensimmäinen kulmahammas, ja uskoisin muiden totuttuun tapaan seuraavan piakkoin perässä. Lisää unettomia öitä siis tiedossa.

Hampaiden lisäksi yötohinaa aiheuttanee tuliterä kävelytaito. Kyllä! Kontiainen on lähtenyt vihdoin liikkeelle! Muutamasta askeleesta on reilussa viikossa edetty 10+ askellukseen, ja nykyään horjuvalla kävelyllä saatetaan edetä jo jopa huoneesta toiseen. Vaikka konttaaminen on edelleen liikkumismuoto numero yksi, voidaan lapsi kai vähitellen laskea jo kävelytaitoiseksi.

Samaan aikaan motoriikan kanssa on lähtenyt kehittymään myös kieli. Varsinaisia sanoja odottelemme edelleen, mutta monta kuukautta jatkuneen KAakatuksen rinnalle on nyt yhtäkkiä ilmestynyt lukuisa joukko erilaisia ääniä. Junat sanovat "ku-ku-ku-ku", koirat (ja esimerkiksi virtahevot) "vyh-vyh", kissat "mä-au" ja linnut lajista riippumatta "kurrr-kurr". Uudet äänteet ovat tuoneet mukavan lisän keskusteluihimme, kun ihan kaikkea ei enää esitetäkään sillä yhdellä tavulla eri äänenvoimakkuuksilla. Ja karvakorviahan näissä nurkissa vilisee, joten vyh-vyhille on runsaasti käyttöäkin.

Nyt väsynyt äiti lähtee lataamaan itseään. Iltayön unet ovat kuulostaneet vähän levottomilta, joten suurin odotuksin en peiton alle kömmi. Wish me luck!

Hajanaisia muistiinpanoja.

Mitähän näistä päivistä jää lopulta mieleen? Minulle, Matemaatikolle tai Jiille? Huomaanko muutaman vuoden päästä, etten oikeastaan muista, minkälainen lapsi oli silloin, kun se oli..niin..minkäs ikäinen se silloin olikaan? Puhuiko se jo jotain? Osasiko kävellä? Mitä me silloin oikein tehtiin?

Jii täyttää kohta vuoden ja kaksi kuukautta. Kaksi kuukautta sen ensimmäisen ikävuoden päälle ovat tuoneet varmaan saman verran uutta kuin se koko edeltävä vuosi sitä ennen. Jii ei vielä puhu, mutta hapuilee kovasti sanoja. Välillä hapuilu tuottaa jonkun ihan oikean sanankin, mutta käyttöön ne eivät ole vielä jääneet. Edes se "äi-ti". Kaakatuksen tilalle on kuitenkin tullut konsonanttirikkaampaa jokeltelua, joka on selvästi jo sukua puheelle.

Ensimmäisestä askeleesta on viikossa edetty jo kolmeen peräkkäiseen. Kävely-yritykset ovat harvoja ja satunnaisia. Ilmeisesti palvelu kotona on sitä luokkaa, että ulottuvuus asioihin on ilman kävelykykyäkin riittävän hyvä. No, omalla vauhdillaan.

Tällä hetkellä hauskinta ikinä taitaa olla asioiden nimeäminen. Siis se, että joku muu nimeää. Hämmentävää on lapsen symboliikan taju. Ettei asian tarvitse näyttää joka kirjassa samalta, vaan pelkkä samankaltaisuus riittää tunnistamiseen. Lapsi on mestari löytämään kuvakirjojen sivuilta erityisesti ankat, koirat ja autot. Ankat ovat muutenkin lelujen parhaimmistoa tällä hetkellä. Uniriepua tai pehmolelua emme ole lapselle onnistuneet lanseeramaan, mutta useimmiten lapsen nyrkistä löytyy joku talouden kuudesta muoviankasta, välillä yksi molemmista käsistä. Myös nukkuessa. Ankka on myös yksi todistettavasti kuulluista sanatapailuista.

Ja voi kyllä. Jii tykkää kovasti kaikenlaisista isoista autoista ja työmaakoneista. Keittiön ikkunasta näkyvät naapurityömaan nostokurjet jouduttavat mukavasti ruokailuhetkiä, samoin ohiajavat bussit. Emme silti syytä sukupuolta, vaan itseämme. Niitä nyt vaan on täällä paljon (työmaakoneita ja busseja), ja niitä on helppo lapselle osoittaa ja nimetä. 

Jii on myös aktiivinen näyttämään tunteensa. Isä ja äiti saavat joka aamu aamusuukkonsa ja päivän aikanakin useita lisää. Hellyyttävintä on otsan kopauttaminen varovasti äidin tai isän otsaan - meillä kun on Matemaatikon kanssa vuosia ollut tapana hieroa otsiamme vastakkain. Myös märät pusut kuuluvat valikoimiin. Niistä saavat osansa äidin ja isän lisäksi esimerkiksi tavaratalon mallinukkelapset sekä satunnaisesti esim. vesimeloni.  En tiedä, mitä se Sokoksen mallinukke-parka mahtoi ajatella, kun Jii eräänä iltana niin antaumuksella paijasi ja pussaili sitä vaateostosten lomassa. Ihmetteli vähän kylmää ja kovaa vastaanottoa, mutta jatkoi silti sinnikkäästi.

Uni on nykyään katkonaista, aamuyön syöttö edelleen ohjelmassa. Muu ruoka maistuu vaihtelevalla menestyksellä. Paras tapa saada lapsi maistamaan uusia ruokia, on syödä niitä itse, ja olla tarjoamatta hänelle. Syömään houkuttelu näyttää olevan käänteisesti yhtä tehokas metodi. Ilman houkuttelua ei tarvitse montaa minuuttia odottaa, kun pieni käsi ilmaantuu lautasen reunalle, ja nappaa osansa. Näyttää maistuvan niin kermainen kalapasta kuin sushikin. Samat ruoat tarjottuna aiheuttaisivat mitä todennäköisimmin voimakasta vastustusta.

Ja jos jokin on tässä viimeisen kahden kuukauden aikana lisääntynyt, niin äänenvoimakkuus. Eipä tarvitse ainakaan miettiä, saako lapsi tulevaisuudessa äänensä kuulluksi. Saa varmasti. Muun kuulemisesta sen jälkeen ei sitten voikaan olla enää niin varma.

Sushivaras.

Sekä että.

Hengissä ollaan! Kipeinä, mutta hengissä silti. 

Arki on nykyään tätä: aamulla yritän sekä syöttää Jiin mahdollisimman myöhään että herätä itse mahdollisimman aikaisin herättämättä samalla lasta. Junassa yritän sekä pysyä hereillä että tehdä kiireellä mahdollisimman paljon tekemättömiä koulutöitä. Koulussa yritän sekä keskittyä itse asiaan että olla kauheasti miettimättä aamulla itkemään jäänyttä lasta. Kotimatkalla yritän sekä kestää mahanpohjassa kurnivan nälän (optimoituun aikatauluun ei kuulu ruokatunteja) että tsempata itseni puristamaan vielä vähän kouluhommia ennen kotia. Kotona yritän sekä keskittyä täysillä lapseen että saada hetken hengähdettyä. Lapsen nukkumaanmenon jälkeen yritän sekä jatkaa koulutöitä että mennä ajoissa nukkumaan. Yöllä yritän näköjään sekä nukkua että saalistaa pitkin sänkyä poukkoilevaa ipanaa.

Muutama viikko tällaista ja yritänkin aamuisin enää selvitä hengissä sängystä junaan ja koululle.

Ilmassa on siis eräänlaista tilapäistä (?) levottomuutta. On tullut sarja poskihampaita (puhjenneita nyt yhteensä 12), ja kun niistä kivuista vihdoin päästiin, iski flunssa. Flunssan loppumetreillä näkyvät kulmahampaat pilkottelevan ienten alla. Veikkaanpa, että niiden puhjettua onkin jo sopivasti uuden flunssan vuoro.

Kipeä lapsi ei syö ja nälkäinen lapsi ei nuku. Tai syö, mutta liian vähän, ja nukkuu, mutta liian huonosti. Ruokailuhetket ovat nykyään syvästi vihattuja taistelutuokioita, joista yritetään selvitä hyvillä fiiliksillä ketään huudattamatta, mutta edes puolet normaalista ruokamäärästä kuluttaen. Yritetään pysyä itse järjissämme, mutta olla silti opettamatta lasta miljoona viihdykettä vaativaksi ruokapöydän tyranniksi. Ehkä joka viides ruokailu sujuu niin kuin ennen vanhaan, muut ovat melkoista suossa tarpomista. Siinä vaiheessa, kun ikkunat, seinät, verhot, lattia, pöytä ja äiti ovat jos jonkinlaisessa soseessa, on yleensä hauskaa enää koirilla, jotka pöydän alla päivystävät sinkoilevia ruoan palasia.

Niin, ja se eroahdistus. Ensimmäiset viikot kouluunpaluun jälkeen menivät ihan mukavasti, mutta vähitellen tyyppi on kai tajunnut muutoksen pysyvyyden. Tällä hetkellä isäihmisellä ja lapsella sujuvat päivät ihan mukavasti tasan niin kauan kuin minä olen pois näkyvistä. Itku alkaa helposti jo siinä vaiheessa, kun lapsi bongaa ikkunasta kotiinpalaavan äidin. Ja kotona 98% ajasta kuluu joko kiinni äidissä tai äidin välittömässä läheisyydessä. Lapsen eroahdistuksen myötä isäihminen on onnistunut ulkoistamaan itsensä lähes täysin kaikesta lapseen liittyvästä hoitotoiminnasta minun läsnäollessani. Koska karmea huuto, jos jotain yrittää. Siis oikeasti sellainen sydäntä särkevä, räkää roiskuva äläjätämuaäiti-parku, jos isäihminen yrittää esimerkiksi vaihtaa lapselta vaipat. Erittäin palkitsevaa meille molemmille.

Mutta jotain positiivistakin. Lapsi on vihdoin ottanut ensimmäisen askeleensa. Varhaiseksi liikkeellelähtijäksi kävelemään oppiminen on antanut odotuttaa itseään melko pitkään, mutta kyllä se sieltä näköjään tulee silti. Askel kerrallaan.

Alku aina hankalaa.

Mutta jo viikon päässä onni seisoo?

Ensimmäiset koulupäivät menivät henkisesti vähän pala kurkussa. Luulen, että jos Matemaatikko ei nauttisi parhaillaan ansaitsemastaan isäkuukaudesta, olisin itse millä syyllä hyvänsä pistänyt opiskelusuunnitelmat jäihin vielä vuodeksi, ja jatkanut kotoilua Jiin kanssa. Onneksi niin sanottu lähivanhemman paikka on kuitenkin tosiaan seuraavat pariksi kuukautta varattu isäihmiselle, joten oli vähän niin kuin pakkokin lähteä pois jaloista. Edes kokeeksi.

Nyt opiskelua on takana viikon verran, ja ainakin tällä työtahdilla olo on nyt tervanjuonnin sijaan enemmänkin sitä "rusinat pullasta" -osastoa. Ehkä jopa parempaa kuin kokoaikainen kotona olo. Viime viikolla olin koululla kolme päivää, tällä viikolla samoin. Joukkoon on mahtunut päiviä, jolloin olen lähtenyt ennen Jiin heräämistä (mikä tuntuu aina yhtä kurjalta), mutta on ollut myös päiviä, jolloin ollaan heräilty rauhassa, syöty aamupala yhdessä ja ehditty vielä pihalle keinumaankin ennen kuin olen hypännyt junaan. On ollut päivä, jolloin en harmikseni ehtinyt mukaan muskariin (en tiedä, tykkääkö muskarista enemmän äiti vai lapsi), mutta myös päivä, jolloin olin takaisin kotona jo laittamassa lasta päiväunille.

Kaiken kaikkiaan päivät ovat olleet ihanan lyhyitä, ja olen saanut sosiaalisen/älyllisen päiväannokseni lisäksi aimo annoksen lapsen kanssa vietettyä aikaa kotona. Pahimmat työpaineet olen saanut purettua jo pitkillä junamatkoilla, ja jatkanut sitten tarvittaessa illalla lapsen nukkumaanmenon jälkeen, joten yhdessä hereillä vietetty aika on ollut oikeastikin ihan yhtä yhdessä vietettyä kuin äitiyslomallakin. Ehkä jopa enemmän, sillä lapseen tulee keskityttyä ihan eri intensiteetillä, kun omaa mieltä kaihertaa jo seuraavan päivän erossaolotunnit kuin jos seuraavana päivänä ohjelmassa on ihan samat aamupuurot, puistot, lounaat ja välipalat kuin kaikkina muinakin päivinä ennen ja jälkeen.

Tottakai tulee vielä työläämpiäkin aikoja ja pidempiä päiviä - jopa useita putkeen. Varmasti jossain vaiheessa tuntuu, että näen vain joko nukkuvan tai juuri nukkumaan menossa olevan lapsen, enkä edes muista, koska olisin viimeksi saanut rauhassa herätä sen vierestä. Mutta niidenkin joukossa, ennen tai jälkeen, on aina niitä lyhyempiä päiviä sekä kokonaisia vapaapäiviä, joiden varjolla jaksaa taapertaa. Nyt on hyvä näin, ja hymyilyttää.

Iltahuuto.

Eri(te)kivaa.

Niille, joilla mielikuvitus venyy ja paukkuu. Kuvitelkaapa tämä:

Päivällisen jälkeen lapsi on yltä päältä tahmassa, jota aiemmin myös päivälliseksi kutsuttiin. Vien lapsen pesulle, riisun alasti ja suihkuttelen. Vien nakupellen olkkariin kuivattelemaan. Olkkarissa nakupelle saa vielä maidot jälkiruoaksi.

Nakupelle lähtee baaritiskiltä tanssilattialle joraamaan muumilaulun tahtiin. Äiti tietää, että kohta on mentävä, muttei sitä, että se hetki oikeasti meni jo. Yhtäkkiä äiti spottaa kolostaan kurkistelevan myyrän pään, ja kaappaa lapsen äkkiä syliin rynnätäkseen vessaan. Syliin kaapatessaan äiti havaitsee myös lätäkön tanssilattialla.

Juoksujalkaa äiti ryntää kohti vessaa lapsi käsivarsillaan. Myyrä etenee kuitenkin määrätietoisesti kohti valoa, ja askeleen verran ennen vessan ovea, kierähtää kolostaan hienolla kaarella suoraan äidin lattialla avoinna lojuvaan reppuun.

Askeleen päässä vessan puolella oven raosta paljastuu hartaana biojäteastiaa tyhjentävä koirajuniori. Lattia on kahvinpurujen ja omenankuorien peitossa, koiran kuonolla puolestaan kananmunakuorien kokoelma.

Ihan hauska, että sattui olemaan myös se toinen siivoamaan kykenevä käsipari kotona.

Lapsi tahtoisin jäädä!

Täytyy sanoa, että mitä lähemmäs huomisaamu tulee, sitä tärkeämmäksi koen yhtäkkiä läsnäoloni kotona. En mä halua vielä lähteä mihinkään!

Arjen aatto.

Koulusta lähettivät sähköpostia jo toukokuussa: "Tervetuloa syksyllä ruotsin kurssille!"  Pari viikkoa myöhemmin sähköpostiin kolahti ensimmäisen jakson lukujärjestys. Ihan niin kuin syksyinen kouluunpaluu muuten olisi päässyt häviämään mielestä. Kesä oli silti suhteellisen helppo elellä kuin ellun kanat syksyä pohtimatta, mutta kappas vaan - tässä sitä nyt yhtäkkiä istutaankin viimeistä vanhempainvapaa-perjantaita viettämässä. Isäihminen ensimmäistään.

Matemaatikko jännittää omaa selviytymistään (niin kuin siinä nyt mitään jännittämistä olisi), ja minä omaani. Omat koulupäiväni ovat matkoineen välillä aivan järkyttävän pitkiä. Joudun useimmiten lähtemään ennen kuin Jii ehtii herätä, ja joinakin iltoina ehdin kotiin juuri ja juuri iltapuuroiksi. On toki lyhyempiäkin päiviä, ja jopa satunnaisia vapaapäiviä, mutta silti. Ensimmäinen aamusta iltaan -koulupäivä tulee heti ensimmäisellä viikolla, joten äidistä otetaan varmaan luulot pois heti kättelyssä.

Olen kuluneen vuoden aikana tottunut olemaan se etuoikeutettu, joka saa kaikki ensimmäiset kerrat. Ensimmäisen naurun, pystyyn kohotetun pään, ympäri pyörähdyksen, konttauksen, taputuksen, vilkutuksen, kaikki. Nyt joudun (tai saan) luovuttaa sen etuoikeuden isäihmiselle ja myöhemmin Jiin isoäidille. Vaihtoehtoisesti voin toivoa, että kaikki kehitys tapahtuu vastedes iltaisin tai viikonloppuisin. Paitsi niinä viikonloppuina, kun joudun menemään töihin.

Kauheasti toivoisin olevani sellaisessa elämäntilanteessa, jossa olisi aivan yksi ja sama, olenko kotona vielä vuoden tai kaksi lisää. Että olisi joku ihanykshailee-työ odottamassa. Odottamassa on kuitenkin (mielenkiintoinen) opiskelupaikka ja tulevaisuudessa toivottavasti kaikkea muuta kuin ihanykshaileetyöpaikkakin. Ja toisaalta kotona lapsi, joka on pieni vain kerran. Lapsuus. Ura. Lapsuus. Ura. Lapsuus. Ura. Lap-suus. U-ra.

Maanantaiaamuna se nyt kuitenkin taas alkaa. Pendelöinti kodin ja koulun välillä sekä alituinen syyllisyydentunto siitä, ettei ole joko lapsensa luona tai purkamassa loputonta koulutöiden pinoa. Ovat siitä toisaalta muutkin todistettavasti selvinneet, joten enköhän minäkin. Silti. Apua.

Juhlahumua.

Pikku-Jiin ykköset juhlittiin tosiaan viime lauantaina sen edeltävän lauantain sijaan. Juhlapäivään mennessä ehti onneksi se räkäinen yskäkin haihtua kuin tuhka tuuleen, joten hyvillä mielin ja terveinä pääsimme lopulta niitä kovan onnen syntymäpäiviä juhlimaan.

Isovanhempia, enoja ja tätejä ehdimme kahvitella jo edeltävänä torstaina, ja lauantain juhliin olikin kutsuttu vain ystäväpiirimme läheisimmät. Jiin molemmat kerkut (eli kummiserkut eli lapset, joiden kummeja me olemme, ja joiden vanhemmat ovat meidän lapsemme kummeja) perheineen sekä ala-asteelta saakka tiiviisti yhdessä kulkenut tyttöporukkamme puolisoineen ja lapsineen.

Vaikka ihan kaikki kutsutut eivät päässeetkään lopulta tulemaan, oli meitä juuri pienen kaksion verran paikalla. Kukaan ei jäänyt vaille istumapaikkaa, eikä tuntunut siltä, että happi olisi päässyt loppumaan kesken. Alle metrin mittaisiakin oli juuri sopiva määrä pitämään vanhemmat vieraat virkeinä nääntymisen sijaan. Oletettavasti vierasmäärä tästä vain vuosi vuodelta vähenee, tai jakautuu ainakin useampaan juhlaerään.  Ainakin niin kauan kuin tässä kaksiossa vielä majailemme.

Vaikka kesäjuhlat ainakin omassa mielessäni assosioituvat välittömästi mansikkakermakakkuun, päädyimme Matemaatikon kanssa vähän latteampaan (ainakin ulkomuodoltaan) yksvee-kakkuun. Angry birdsejä, autoja ja junia ehditään varmaan kakkuina popsia tulevaisuudessakin, joten vielä kun päivänsankarilla ei ollut osaa eikä arpaa sen enempää kakun valitsemiseen kuin syömiseenkään, päädyimme itsekkäistä syistä uudehkoon suosikkiimme mustikkajuustokakkuun. Tällä kertaa made by Matemaatikko. Lisäksi herkuttelimme kolmenlaisilla muffinseilla (vadelma-suklaa, pelkkä suklaa ja mustikka-valkosuklaa), Kolmen Kaverin järkyttävän hyvällä jäätelövalikoimalla sekä Carneval-kekseillä (koska ei lastenkutsuja ilman Carnevaleja!). Loppupahoinvoinnista huolehdittiin dippikasviksilla, poppareilla ja edelleen Matemaatikon pyöräyttämillä kasvispitsarullilla. Kuvittelin osallistuneeni itsekin tarjoilujen syntymiseen, mutta jälkikäteen näyttää siltä, että olivatkin enemmän isäihmisen heiniä. No mutta minä huolehdin sitten vastapainoksi koristeluista. Eli puhalsin muutaman ilmapallon.

Syntymäpäiväsankari itse oli alkuhämmenyksen jälkeen ihmisjoukossa kuin kala vedessä. Silloin kun kotoa löytyy vain kaksi aikuista, kelpaa lapselle niistä vain toinen. Jos aikuisia sen sijaan on paikalla n kappaletta, kelpaa lapsen viihdyttäjäksi näköjään kuka hyvänsä. Myös saman kokoluokan taaperovieraat pitivät syntymäpäiväsankarin sekä kiireisenä että tyytyväisenä.

Lahjojakin tuli lelulaatikon täydeltä, onneksi kuitenkin vähän sellaista kestävämpää ja pidempiaikaiseen käyttöön sopivaa. Ensimmäiset osat junarataan, vetokoira, muovieläimiä ja lorukirjoja muun muassa.  Pienenä ohjelmanumerona pyysimme vieraitamme jättämään Jiille myös 18-vuotislahjaksi jonkin terveisen/neuvon aikuistumisen varalle, jotka odottavat tuolla nyt taaperon täysi-ikäistymistä. (Ihan kamala ajatus.) 

Lapsi itse ei osannut vielä olla kovin kiinnostunut paketeistaan, eikä piitannut sen enempää muistakaan syntymäpäivärituaaleista. Riemuksi riittivät ennen kaikkea ympärillä iloitsevat ihmiset. Mikäs sen parempaa.

Äiti miettii tulevia

Sinä kuljet sitä tietä,
minä kuljen tätä.
Sinua en koskaan
mielestäni jätä.

Minne tiemme johtaa,
sitä tiedä emme.
Mutta tiedän kyllä,
kerran erkanemme.

Olet pieni, mutta kasvat,
minä pienenen.
Niin käy tässä maailmassa,
ymmärränhän sen.

Menet sitten sinne
taikka tulet tuolta,
toivon että pidät
itsestäsi huolta.

Onpa tehtäväsi täällä
vaikka minkälainen,
tee se puhtain mielin.
Ole kokonainen

(Jukka Itkonen)

Mistä on 1-vuotiaat tehty?

"Minkälaisia ne 1-vuotiaat oikein on? Mitä ne niinku osaa?", kysyivät lapsettomat kollegat töissä, kun pohdiskelin ääneen yksveen tulevia synttäreitä.

En tiedä kovin monesta muusta, mutta meidän yksivuotiaamme

• On 75.3 cm pitkä ja painaa 9.5 kg.

• Ei vielä kävele ilman tukea, mutta liikkuu sitäkin ketterämmin kontaten ja kiiveten.

• Tykkää asioiden sanoittamisesta, ja ilmaisee tämän osoittamalla mitä tahansa ja kysymällä "KA?" Sama tavu toimii tarvittaessa myös toteavana lauseena.

• Osaa yhdistää hurjan monta nimeä ja asiaa. Osaa esimerkiksi etsiä kymmenen muovieläimen valikoimasta jonkun tietyn pyydetyn, tai etsiä kirjasta tietyn sivun, kun kysytään esimerkiksi, että "missä on irvihammas?"

• Rakastaa: keinumista, kiipeilemistä, busseja, junia, äitiä, isiä, mummia ja tätiä, koira-junioria, äänen tuottamista, muumi-laulua, ja kaappien/laatikoiden tyhjentämistä lattialle.

• Inhoaa: rattaita (kantoreppu <3), automatkoja, syöttötuolin valjaita, hampaiden pesemistä, vaipanvaihtoa ja vessattamisyrityksiä.

• Syö 4-5 ateriaa päivässä ja 0 ateriaa yössä (jee!)

• Nukkuu päiväunia 1.5-2.5h, yöunia 12-13h muutamalla herätyksellä.

• Osaa ojentaa tavaran pyydettäessä.

• Harjoittelee intohimoisesti tanssimista ja laulamista,  erityisesti muumi-laulun säestyksellä.

• Tykkää edelleen kuunnella kirjoja. Tärkeä osa lukuhetkiä on myös sivujen kääntäminen.

• Osaa sekä pussata, päristellä että purra. Valitettavasti nämä kolme aina aika ajoin menevät sekaisin.  

• Sosialisoi innokkaasti naapuruston kanssa.  Jos joku onneton ei huomaa parvekkeen raosta vilkuttavaa kirppua, alkaa vähitellen voimistuva kiljuminen kiivaamman kädenheilutuksen kera, kunnes tervehdykseen vastataan. Tai äiti käy hakemassa sisälle.

• Rakastaa kovasti ja on kovasti rakastettu.

 

Pienen pieni potilas.

Lapsi-parka ei kestänyt kaikkea sitä taaperon ikään ehtineelle asetettua painolastia, vaan meni ja sairastui. Ensin ohut räkänoro, sitten tukkoinen nenä, lopulta yöllä kohonnut korkea kuume. Samaan syssyyn menin tietysti sairastumaan itsekin.

Nyt pieni yksvee on kipeämpi kuin koskaan aikaisemmin, eikä juuri jaksa muuta kuin nukkua, syödä ja kärttyillä. Lisäkurjuutta tilanteeseen tuo ensi lauantaiksi valmistellut, mutta tänään perutut syntymäpäiväkutsut. Miten kurja onni sairastua juuri syntymäpäiväkseen! Ja vielä ensimmäiseksi sellaiseksi! Kutsut siirrettiin vain viikolla eteenpäin, mutta nyt näyttäisi siltä, että noin puolet kutsutuista ei silloin enää pääsekään juhlimaan. Lapsi ei ymmärrettävästi osaa vielä tilannettaan surkutella, mutta äidin mieli on vähän apea. Vaikka voi toki hyvin olla, että näillä ensimmäisillä syntymäpäivillä laatu korvaa helposti määrän - ainakin mitä tulee kutsuvierasmäärään.

Sairastumisen myötä unikoulullakin on nyt lyhyt loma. Lapsi nukkuu kainalossa ja syö vuorokaudet ympäriinsä. Rintamaidon funktio vasta-aineiden ja puolustussolujen lähteenä sekä lohduntuojana sairaalle lapselle motivoi kummasti imettämään omien yöunien kustannuksellakin. Omaksi lohdukseni muistelen jostain lukeneeni, että lapset palaavat kyllä tervehdyttyään helposti ennen sairastumista omaksuttuihin rutiineihin. Pitkät yöunet jatkukoot siis silloin.

Sairasta on lohdutettu maidon ja sylin lisäksi yhteisillä lukuhetkillä. WSOY:n muuttomyynnistä mukaan tarttui kaksi Debi Gliorin visuaalisesti houkuttelevaa teosta, Tuulten tuutu sekä Kulta pieni. Sisältö ei ilokseni jäänyt lainkaan kakkoseksi kuvakerronnalle, kiitos kirjoittajan lisäksi loistavan suomentajan (Ilpo Tiihonen). Varsinkin jälkimmäinen teos käsitteli jo sen verran isoja asioita liikuttavilla lyriikoilla sävytettynä, että roskia tuppaa jostain valumaan silmiin kirjaa luettaessa niin äidillä kuin isäihmiselläkin.
 

"Voiko rakkaus mennä rikki", kysyi Pieni. "Ja voiko sen korjata, auttaako liima tai teippi tai tikki?"

"Voihan nenä, nyt tuli tenä", sanoi Suuri. "Sitä kun minä en tiedä, mutta ei rakkautta ainakaan roskiin viedä."

(Debi Gliori: Kulta pieni)

Ensimmäinen.

Tasan vuosi sitten tähän aikaan sain ensimmäistä kertaa rinnalleni pienen, vielä hieman sinertävän käärön. Samaan aikaan niin kummallisen, samaan aikaan aivan käsittämättömän tutulta tuntuvan.

Lapsen asetuttua rinnalle kaikki muu katoaa: ei ympärillä häärivää hoitohenkilökuntaa, ei muistoakaan vielä äsken polttaneesta kivusta, ei hämmentynyttä puolisoa. Keskustelen kätilön kanssa, käyn suihkussa ja syömme yhdessä aamupalaa. Ruumis on läsnä, mutta kaikki fokus tiukasti lapsessa. Ulkona pauhaa koko kesän mahtavin myrsky, mutta siitä minä en tiedä enää mitään.

Ensimmäiset aamuyön unemme nukumme pienessä sairaalasängyssä kaikki kolme. Tai kaikki kaksi, sillä vain vastasyntynyt isä ja vastasyntynyt poika nukkuvat. Minä valvon ja vartioin vastasyntynyttäni. Meidän lastamme.

Meistä on juuri tullut perhe!

Positiivista etäisyyttä.

Lapsella on meneillään suhteellisen haastava vaihe. Tarkoittaa ennustamattomia yöunia (joskus valvotaan, joskus ei - viime yönä taas ei), loputonta äidinikävää ja syliriippuvuutta, nälkävuoden vauhdilla puhkeavia hampaita ja äidin iloksi äänivalikoimaan palautettua kirkumista. Vähän aiempaa kovemmalla äänenvoimakkuudella tietysti.

Olo saattaakin Matemaatikon työpäivän jälkeen olla aika jyrän alle jäänyt. Korvat soivat koko päivän kirkumisesta ja käsivarsia pakottaa jatkuva sylissäpito. Lisätyövoiman kotiin saapuminen ei kuitenkaan tarjoa minkäänlaista helpotusta, koska isäihmisen syli ei tällä hetkellä ole lapsen silmissä vertailukelpoinen äidin sylin kanssa. Sylinvaihto aiheuttaa välittömän kirkumisreaktion ja itku silmissä äitiä kohti ojentuvat käsivarret. Jos isäihminen saakin houkuteltua lapsen esimerkiksi lorukirjan äärelle olohuoneeseen, saa mikä tahansa äidin toimista aiheutuva ääni lapsessa aikaan vimmatun konttausspurtin kohti äitiä. Ja kun jonkun on kuitenkin sitä ruokaakin laitettava, niin lopputuloksena äidin väsyneet kädet väsyvät käytännössä iltaisin vielä vähän lisää, kun isäihminen vetäytyy huolehtimaan muusta kodista.

Ainoa keino saada hetken hengähdystauko suhteellisen intensiiviseksi äityneestä perhe-elämästä, on painaa ulko-ovi takanaan kiinni, ja poistua hetkeksi kokonaan kodin näköpiiristä. Lapsen äitisuhteeseen pätee nimittäin tällä hetkellä osittain myös "poissa silmistä, poissa mielestä". Kauppareissu tien toiselle puolelle ei vielä stressitasoja paljon laske, mutta koko päivän melontaretki eväiden kera auttaa paljon paremmin. Nelisen tuntia melomista täydellisessä kesäsäässä ja parin tunnin evästauko lämpimällä luodolla hyvässä seurassa. Kotiin palatessa olin sekä läpimärkä että onnellinen. Heti ulko-ovella vimmatusti syliin kapuava lapsikin tuntui taas mitä ihanimmalta sylintäytteeltä.

Ystävää tositarkoituksella.

Kotiäidin elämä tällaisessa vanhemman polven kansoittamassa kerrostalossa on toisinaan vähän yksinäistä. Tai no niin yksinäistä kun nyt yksveen kanssa voi olla. Mutta sillain aikuiskontaktien osalta. Ihan yksinään saa istua hiekkalaatikon reunalla niinä päivinä, kun ei jaksa retkeillä takapihaa pidemmälle. Varsinkin, kun se lapsikin viilettää takuuvarmasti jo jossain ihan muualla.

Tuossa pari pävää sitten naapurirapun ovesta asteli kuitenkin kohti hiekkalaatikkoa suunnilleen samanikäinen nainen, suunnilleen samanikäinen poika käsivarrellaan. Vaikka nyt normaalistikin ohikulkeville naapureille nyökkäilen, niin tämä yksilö olisi saattanut pelästyksissään tehdä u-käännöksen tervehdykseni kuultuaan. Sen verran innokkaasti tuli kajautettua tervehdykset jo vähän kauempaa, ja samoilla hapilla tiedusteltua heti, että aiasuttestekintäällävai.

Asuivat kyllä. Lapsi ei. Oli vain hoidossa. Tulivat kuitenkin kohteliaasti hetkeksi keinumaan meidän kanssa. Huomasi kyllä, kuinka innostunut sitä voikaan itse olla, kun täysin pyytämättä ja yllätyksenä ilmestynyt keskustelukumppani osaa muitakin tavuja kuin KA, PU ja KO. Harmi vain, että kun lapsi ei ollut oma, niin jutun juuret jäivät aikalailla ilmaan roikkumaan. Hetken mietin, että mitäs. Puhutaanko vaikka taloyhtiöstä sitten?

Onneksi on sentään noi mummot.

Reissuvihko

Unikoulusta hyvää iltaa.

Ensin hyvät uutiset:

Yöimetykset ovat nyt todella Jiin osalta ohi. Yöt ovat sujuneet vaihtelevalla menestyksellä, mutta kertaakaan ei ole tullut sellainen olo, että imettäminen olisi ainoa keino saada lapsi rauhoittumaan/nukkumaan. Maitoa on tarjottu aikaisintaan 05.00, mutta useimpina aamuina todellisuudessa vasta tuntia tai kahta myöhemmin.

Unikoulun henkilökunta ei ole sortunut myöskään turhaan itkettämään lasta. Isäihminen ei ole kaikkina öinä kelvannut lapsen lohduksi, ja niinä öinä (maidottomat) unet on nukuttu tyytyväisesti äidin kainalossa. Äidintarve kun ei kuitenkaan ole yhtä kuin maidontarve.

Päiväunet ovat palanneet parin tunnin -malliin.  Ei joka päivä, mutta useimmiten.


Sitten ne vähemmän hyvät uutiset:

Täyspitkiä yöunia ei ole toistaiseksi saatu lisää. Niitä toki kaivattaisiin, mutta vanhempia lohduttaa jo öiden kehittyminen siihen pisteeseen, että ensimmäiset heräilyt tapahtuvat useimpina öinä vasta 04-05 aikaan. Sehän itse asiassa määritelmällisesti tarkoittaa täysiä yöunia, niihin kun riitti se viisi tuntia yhtäjaksoista unta. Mutta sillain normaalien ihmisten määritelmällä (vanhempien omat yöunet+pari tuntia) uusintaa odotellaan.

Lapsen päiväkiukkuisuus on lisääntynyt. En tosin oikein muista, tapahtuiko se jo ennen unikoulua, mutta tällä hetkellä tuntuu, että lapsi on päivisin suhteellisen räjähdysherkkä. Asialla saattaa olla jotain tekemistä hampaiden kanssa. Alkavan yön aikana testissä onkin vanha tuttu Panadol 125mg.

Päiväimetykset ovat jotakuinkin triplaantuneet. Ei se varsinainen miinus ole, sillä pidän päiväimetystä sekä mukavana että tärkeänä lapsen kannalta. Se pistää kuitenkin taas miettimään uudelleen esimerkiksi kaupunkipäivät, jotka Jaappanista saakka ovat hoituneet suitsait ilman tankkaustarvetta. Ei onnistu enää.


edit: pitikin mennä tänne taas kirjoittamaan mitään. suht hyvien öiden putki katkesi viime yönä ilmeisesti hammaskipuun, ja täällä sitä taas istutaan silmät ristissä.

Aamujen aamu.

Ensimmäinen kokonaan nukuttu yö! Omassa sängyssä!

Ensimmäinen!

ps. elimistö alkaa selvästi päästä vähitellen vihille siitä, että myös äidit saavat nykyään taas vähän nukkua. Muutamasta paremmasta yöstä huolimatta iltaisin ja iltapäivisin iskee aivan järkyttävän lamaannuttava nythetisänkyyn-kooma. Luulen, että pää haluaa vain varmistaa, että se univelka tulee kuitattua nyt nopeasti ennen korkomarginaalien nousua.

Hopes up.

Kumma, miten paljon energiaa voi saada yhdestä huonosti nukutusta yöstä! Tänään olin heti aamusta ylhäällä sillä asenteella, että nyt tehdään maailma valmiiksi, ja väsymyksestä huolimatta koko päivä meni suhteellisen positiivisella vireellä. Jotain ehkä kertoo päivän tahdista, että aamulla 07.30 olin jo käyttänyt koirat kolmen vartin lenkillä, hoitanut omani ja lapsen aamupesut sekä ruokkinut nälkäisen lauman. Ennen yhdeksää oltiin jo Helsingissä jonottamassa kauppaan.

Ai että mistä moinen energia? Olohuoneessa huonosti nukutusta yöstä tietysti!

Unikoulumme ehti tässä välissä saada jo vähän kehnot käänteet, kun toissayön ensimmäiseen yösyöttöön ei maidontuotantoon kykenemättömästä isäihmisestä ollut mitään lohtua. Kymmenisen minuuttia kuuntelin seinän takana yltyvää itkua, sitten siirryin suosiolla lapsen näköpiiriin. Matemaatikko puolestaan siirtyi olohuoneeseen jatkamaan omia katkonaisia uniaan, ja minä Jii kainalossa meidän sänkyymme. Päätin kuitenkin pitäytyä päätöksessäni olla imettämättä yön aikana, ja niinpä sitten mentiin sinne viiteen asti melkoisen unisirkuksen voimin, mutta imettämättä. Jostain syystä lapselle riitti paremmin pelkkä äidin läheisyys, ja lempeän päättäväinen ruokatarjoilusta kieltäytyminen otettiin vastaan huudon sijaan melko mitättömällä kitinällä. Välillä kuunneltiin puhelimesta vähän kehtolauluja, välillä hyräilin hiljaa itse ja silittelin lasta. Tunnin kiehäämisen jälkeen saatiin noin puolitoista tuntia katkotonta unta, sitten taas vähän häröiltiin, nukuttiin vähän lisää ja lopulta herättiin hämmentävän onnellisina uuteen päivään. Harmi vain, että kello oli siinä vaiheessa vasta viisi. Harkitsin hetken, josko lopettaisin kerralla kaikki yösyötöt, ja nousisin keittelemään puuroja, mutta koska tarkoituksena on jatkaa ainakin aamu- ja iltasyöttöjä vielä tästä eteenpäinkin, tarjosin maidot ja silittelin virkeää lasta uudelle uniretkelle. Puoli kahdeksan aikaan sitten vasta lopulta nousimme.

Päätin silloin, että unikoulu viedään loppuun vaikka sitten valvoen. Sovimme Matemaatikon kanssa, että aloittelen unet olkkarissa, ja siirryn sitten tarvittaessa heti makuuhuoneeseen jatkamaan. Tällä tavalla saisin ainakin muutaman laadukkaan unitunnin yötä kohden.

Mutta mitä ihmettä. Seuraavan yön nukuin ihan älyttömän katkonaisesti (ei pääparka enää muuta osaa), ja heräilin katsomaan kelloa vähän väliä. Olin ihan orientoitunut siihen kello yhden yöhuutoihin, mutta puoli kahteen mennessä en ollut kuullut vielä mitään. Enkä kolmeen. Enkä puoli viiteen. Enkä viiteen. 05.20 kuulin lopulta seinän takaa lapsen heränneen, ja siirryin saman tien ruokkimisaikeissa makuuhuoneeseen, ettei tyyppi ehtisi liikaa virkistyä. Siinä hämmentyneet ja onnelliset kohtasivat, kun yönsä nukkunut äiti kohtasi yönsä nukkuneen lapsen. Lapsi jatkoi ruokailun jälkeen uniaan vielä puoli seitsemään, mutta itse en taas innostukseltani pystynyt enää nukahtamaan, joten jätin Matemaatikon nauttimaan harvinaisemmista aamu-unista, ja suuntasin itse koirien kanssa lenkille.

Ja arvatkaa mitä? Lapsi oli nukkunut koko yön kaiken lisäksi omassa sängyssään! Isäihminen oli nostanut lapsen viereensä vasta silloin 05.20, kun oli tajunnut lapsen olevan ihan hereillä. Muuten koko yö oli kuulemma sujunut suhteellisen tiheillä (ja täysin itkuttomilla!) herätyksillä, mutta lapsi oli nukahtanut aina kertakaadolla uudelleen ilman kummempia temppuja. Ensimmäinen kokonainen yö omassa sängyssä!

Nyt ovat tietysti toiveet korkealla ensi yön suhteen, mutta yritän silti pitää mielessä, että seuraavat yöt voivat olla taas ihan toista maata. Mutta niistä selvitään kyllä! Väitän vakaasti, että yösyötöt olivat nyt Jiin osalta tässä!

Negatiivi.

Viimeiset viikot ovat olleet noin niin kuin lapsiperhe-elämän näkökulmasta järkyttävän raskaita. En tiedä, kantoivatko ne kuuluisat hormonit tänne asti, vai mikä auttoi jaksamaan, mutta ainakaan enää tähän väsymykseen ei auta kuin uni.

Yöt ovat olleet kaoottisia. Jii heiluu vanhempiensa välissä kuin sekuntiviisari, potkien tasaminuutein (kuvainnollisesti) jompaa kumpaa johonkin ruumiinosaan. Yöimetyksiä on edelleen jäljellä yhdestä kolmeen kappaletta, mutta niiden lisäksi tyyppi ponkaisee itkien pystyyn jonkin epäselväksi jäävän syyn takia noin 1-5 kertaa yössä. Oman hypoteesini mukaan lapsi itkee itsekin väsymystään ja jatkuvia herätyksiä, mutta mitään ratkaisukeinoa emme silti ole keksineet.

En ole yhtään sellainen unikouluihminen. Eikä ole kyllä lapsikaan. Antaisin Jiin nukkua kainalossa ja syödä öisin vaikka kouluikään asti, mutta koska omat vanhemmuuden voimavarani alkavat olla väsymyksestä johtuen aikalailla punaisella, olemme joutuneet miettimään jonkinlaisia uusia ratkaisuja nukkumisjärjestelyihin. Tällä hetkellä tilanne on välillä niin raskas, että joudun arpomaan, itketänkö lasta yöllä unikoulun muodossa vai päivällä oman väsymykseni muodossa. Jälkimmäisellä tarkoitan siis lähinnä univajeen lyhentämää kärsivällisyyttäni suhteessa lapsen luovuuteen, en sitä, että lapsi varsinaisesti itkisi väsynyttä äitiään. Väsynyt äiti kun on näköjään ihan yhtä hyvä pomppulinna ja kynsienteroitusalusta kuin virkeäkin äiti.

Tällä hetkellä tavoitteita on vain yksi: saada lapsi nukkumaan yönsä paremmin. Tätä tavoitetta ajatellen keskitymme nyt täysillä siihen, että a) lapsi ulkoilee riittävästi, b) lapsi syö päivisin hyvin (jottei tarvitse pelätä sen näkevän nälkää yöllä) ja c) päiväunet ovat mahdollisimman pitkät. Tai oikeastaan tavoitteita on siis kaksi. Lapsen yöunien lisäksi toiveena on tietysti saada äidin univelkoja lyhennettyä mahdollisimman pikaisesti.

Molemmat tavoitteet mielessä olemme nyt päätyneet kokeilemaan vihdoin sitä isäunikoulua. Itse majailen siis tällä hetkellä patjalla olohuoneen lattialla, ja Matemaatikko koisii pikku-Jii kainalossaan. Ensimmäinen kokeiluyö sujui suhteellisen hyvin, joten odotukset ovat korkealla Jiin nukkumisen suhteen. Oma univelkani puolestaan on sen verran kroonistunutta, että ainakin ensimmäisenä yönä lähinnä valvoin kuunnellen omaa tiheää sykettäni. Pelkäsin nimittäin, etten nyt äkkiä nukahda. Parasta mahdollista unilääkettä moiset pelot. Ongelmana on myös asunnon pieni koko, ja se, että Jiin äänenvoimakkuus ohittaa äänieristetyn seinän lisäksi myös korvatulpat, ja herättää joka kerta vahtivuorossa olevan Matemaatikon lisäksi myös minut. Vielä pitäisi nimittäin jostain saada sinnikkyyttä pysyä pois sieltä makuuhuoneesta ja ihan oikeasti antaa Matemaatikon hoitaa hyssyttelyt, vaikka Jii vähän enemmän ääntään korottaisikin. Vieläkään ei ole kuitenkaan tavoitteena/tarkoituksena huudattaa lasta uneen, joten sitä kultaista keskitietä etsitään edelleen. Varmaan niin kauan, että lapsi väsyy onnettomiin vanhempiinsa, ja rupeaa nukkumaan ihan omatoimisesti.

Lomakuulumiset.

Hoh hoi. Taas on tapahtunut vaikka mitä.

Enstekskin. Käytiin Pohjanmaan mummolassa. Tuttuun tapaansa Jii kirkui kaksi ensimmäistä yötä (ja yritti jostain syystä kiipeillä tokkurassa pitkin seiniä vimmatulla vauhdilla), ja vasta kolmantena rauhottui hieman jopa nukkumaan. Muistin taas, miksi kotona on niin kivaa. Junamatkat menivät silti oikein leppoisasti, kiitos kahden hengen työskentelyhyttien ja lattialle levitettävän viltin.

Samassa rytäkässä Jii meni ja täytti yksitoista kuukautta. Ei jäänyt huomaamatta, kun muistisairas isoisä kyseli vartin välein, että "kuinkas vanha tämä pikkumies nyt onkaan". Suretti ja huvitti samaan aikaan.

Kotona ollaan nukuttu sensaatiomaisen huonosti, askarreltupaskarreltu Meidän Lasten Kasvistoa, panikoitu lähestyvää syksyä ja elämänmuutosta, tapettu urakalla huonekasveja, saatu lemmikeiksi banaanikärpäsiä, löydetty Jiille maailman paras yksivuotislahja, haaveiltu omasta ajasta enemmän kuin sitä on saatu toteutettua, heivattu hoitovastuuta enemmän Matemaatikolle, ja käyty muun muassa elokuvissa sekä pussikaljalla kaverin kanssa (pientä ristiriitaisuutta saattaa jonkun mielestä olla ilmassa), steriloitu (tai steriloitettu) yksi kappaletta koiria, vietetty yhdeksänvuotispäivää (Matemaatikko <3), tuskailtu tavarantäyteistä sotkuista kotia, mutta silti retkeilty kierrätyskeskukseen löytöjen perässä, syöty hyvin ja syöty huonosti, imetetty jatkuvasti ja unohdettu imettää kokonaan, päätetty rokotetutkimus ja ilmoittauduttu seuraavaan, keskiluokkaistuttu polyrottinkisten parvekekalusteiden ja sijoitusasunto-osuuden muodossa, hikoiltu ihan fyysisesti varaston kylmyydessä ja mietitty tulevaisuuden työkuvioita henkisen hikoilun saattelemana. Noin niin kuin muun muassa.

Ja ai niin. Nähty kohtuullisen paljon vaivaa, jotta saatiin ostetua jumalattoman kalliilla suhteellisen pahoja (luomu)mansikoita. Cityvihreät amatöörihipit asialla.

Päälimmäisinä tunteina tällä hetkellä on lamaannuttava väsymys ja rintaa puristava kauhu kesän loppumisesta ja opiskeluiden alkamisesta. Samaan aikaan mahtava odotuksen tunne ja hyytävä paniikki kaiken sujumisesta.  Enää kuukausi lomaa jäljellä.

Kas on Mikki merelle lähtenyt.

Pikku-Jiin ensimmäinen risteily on onnistuneesti suoritettu. Tai oikeasti Jii oli mukana laivalla jo toista kertaa, mutta nyt ensimmäistä kertaa mahan päällä kannettavassa muodossa. Niin ysäriä kuin risteilyt ehkä ovatkin, olen itse silti tykännyt silloin tällöin seilata Tukholmaan, joka on ehdottomasti yksi lempikaupunkejani. Vähintään kerran vuodessa tulee hinku lahden toiselle puolen.

Mutta. Täytyy sanoa, että kaikista pallomeristä, muumipeikoista ja minigolfeista huolimatta risteilyalukset ovat ihan yhtä vähän lapsille sopivia paikkoja kuin vaikkapa ihan nämä paikalliset yökerhot. Tai joku alkon eteisen puuhanurkka. Siinä ei yksi päälaelle taputteleva helvetin pelottava muumipeikko paljon lohduta, kun laiva on lastattu kaksin käsin viinaa kiskovilla aikuisilla. Lasten sokerihumala, aikuisten ihan oikea humala ja molempien mahdolliset muut ongelmat suljettuna merellä seilaavaan kaksitoista kerrosta korkeaan purkkiin ei tee kaunista jälkeä. Kun ensimmäisenä iltana hoipuin (väsymyksestä!) puolilta öin laivan infoon hakemaan korvatulppia, seurailin sivusta, kuinka arviolta 8-vuotias poika piirrätytti itsestään karikatyyriä. Keskellä yötä! Seuraavana päivänä jouduin vierestä katselemaan ja kuuntelemaan todella ala-arvoista vanhemmuutta, kun joku onneton isä karjui ja läpsi viisivuotiastaan olemaan hiljaa. Jälkimmäisessä tapauksessa olin valmis jo soittamaan jonkun laivapoliisin paikalle, mutta en valitettavasti nähnyt läpsimistä, vaan ainoastaan kuulin sen. Olisi varmaan pitänyt silti. Itse olimme etukäteen orientoituneet siihen, ettei lapsen kanssa matkustettaessa heittäydytä villiksi ja vapaaksi, ei nautita ilta-auringosta laivan terassilla eikä järkätä hyttibileitä, mutta kovin monelle muulle se ei näköjään ollut mikään ongelma.

No valivali. Meillä oli silti ihan mukavaa. Siitä korvatulppien tarpeesta ja kanssamatkustusurpoista huolimatta. Sisko miehineen viihdytti pikku-Jiitä sillä aikaa, kun minä ja Matemaatikko nautiskelimme buffetillallisesta. Aina yhtä luksusta syödä ihan molemmin käsin. Oma huvinsa oli seurata myös innosta hihkuvaa Jiitä, jonka riemun syyksi riittivät portaikossa edellä tai perässä kulkevat kanssamatkustajat, minkä tahansa tangon tai kaiteen varaan nouseminen, leveillä ikkunalaudoilla konttailu tai sängyillä riehuminen. Ja karkitkin sai toistaiseksi vielä syödä ihan itse! Tukholma oli aina yhtä ihana, vaikkei siitä rataskaverin kanssa ihan yhtä täysin rinnoin ja kipein jaloin ehtinytkään nauttia. Ehdittiin silti fotografiskaan näyttelykierrokselle, galleriaan shoppailemaan ja sympaattisen papan vegaanipizzoille O Mamma Miaan. Ihan sopiva setti, kun ei edes kauheasti väsyttänyt laivalle palatessa.

Jii ei arvostanut laivan nukkumisfasiliteetteja, joten unet jäivät vähäisiksi niin äidiltä kuin lapseltakin, ja niitä täällä nyt raivolla yritetään kompensoida ennen huomista mummolaturneeta. Raivoisasta äitiin kohdistuvista pureskeluyrityksistä puhkeamassa ovat hampaat yhdeksän ja kymmenen, joten arvelenpa jo etukäteen, ettei mummolassakaan ihan kauheasti hirsiä vedellä.

Ai niin. Jos kuuluu samaan outojen sarjaan kuin minä, eikä kykene heittämään lapsensa kuvia roskakoriin, kannattaa tasapainoisen talouden nimissä jättää ne pakolliset sisääntuloaulassa otettavat risteilykuvat ottamatta. Niistä kun on kehitetty oikein kunnon tuoteperhe erikokoisine kuvineen ja erilaisine kokoonpanoineen. Jii näytti jokaisessa niin syötävän söpöltä, että ostamatta jäivät vain ne vanhempien omat väsähtäneet potretit. Kalliiksi tuli.

Midsommar

Hyvää juhannusta!

Unikuulumisia

Huokailen täällä helpotuksesta, sillä kaikesta unikouluttamattomuudesta riippumatta Jii tuntuu kuuluvan siihen jengiin, joka oppii vähitellen nukkumaan ihan itsestäänkin. Vielä viikko sitten aatokset olivat ihan toisenlaiset, silmät seisoivat päässä väsymyksestä, ja näin jo sieluni silmin itseni pyytämässä itku silmässä lääkäriltä lähetettä sairaalan unikouluun.

Huono jakso oli kuitenkin jälleen kerran ihan vain hampaiden syytä. Alaleukaan puhkesivat peräjälkeen kolmas ja neljäs hammas, ja nyt lapsen purukalusto on symmetrinen ala- ja ylänelikkoineen. Vauvakirjaa täytellessäni huomasin myös, että lapsen hampaiden puhkeaminen on tähän asti noudattanut aina samaa kaavaa, ensin vasemmalle, sitten oikealle puolelle. Järjestyskin näyttää ko. vauvakirjan mukaan noudattavan odotettua järjestystä aika täsmällisesti.

(Kuvasta puuttuu se kahdeksas hammas, joka ei ole ihanihan vielä tullut läpi asti, mutta puhjennee ihan näinä päivinä, joten lasketaan jo mukaan. Mukana myös se ensimmäiseksi hampaaksi erehdytty maitohelmi.)

Hammaskivun hellitettyä on lapsi ihan itsekseen muokannut omaa unirytmiään. Toiset päikkärit alkavat vähitellen väistyä ihan jo ajanpuutteen vuoksi (ei ehdi muuten syödä, kun koko ajan pitää nukkua), mutta samalla ne jäljelle jääneet päikkärit ovat muuttuneet kestoltaan pidemmiksi. Aiemmin mentiin visusti 1,5h+0,5h -rytmillä, pienellä treenauksella saatiin aikaan 1,5h+1-1,5h ja nyt lapsi näyttäisi melko kivuttomasti vetelevän yhdet n.2h päikkärit. Herää yleensä kerran, joskus useamminkin, mutta nukahtaa helposti uudelleen, kun käy kääntämässä takaisin vaakatasoon.

Myös yöunet ovat muuttuneet, sekä parempaan että huonompaan. Syöttöjä on nyt muutamana yönä tarvittu enää yksi, ja sekin on imutehosta päätellen aika tarpeeton. Samalla Jii on kuitenkin muuttunut paljon eloisammaksi yöeläjäksi. Nukkuessaan lapsi vie sängystä n. 3/4, ja suurimman osan yöstä molemmat vanhemmat viettävät sängyn eri laidoilla mahdollisimman vähän tilaa vieden. Välillä tyyppi sätkii ja potkii unissaan niin paljon, ettei samassa sängyssä kukaan muu sitten nukukaan. Terävä osuma takaraivoon tai rintakehään pitää kyllä huolen siitä, että äiti herää.

Alkuperäiset kuvat täältä

Nyt viimeisimpänä uutuutena yöelämäämme on saapunut sitä ainoaa imetystä seurannut leikkihetki. Vaikka maidon periaatteessa pitäisi unettaa niin äitiä kuin lastakin, on se jostain syystä toiminut ainakin lapselle lähinnä piristysruiskeena. Maidot naamaan ja baanalle, tuumii pikku-Jii, ja läpsii vanhempiaan vuorotellen kasvoihin kera onnellisen kaakatuksen. Koomaiset vanhemmat kääntelevät vuorotellen jälkikasvuaan takaisin vaakatasoon, ja yrittävät kaikin keinoin välttää ottamasta katsekontaktia hämärässä onnellisena virnistelevään yöeläjään. Noin puolessa tunnissa tyyppi taas sammuu virikkeiden puutteessa, joten kovin suuria toimenpiteitä nämä yölliset kohtaukset eivät vaadi. Pärjäisimme silti mainiosti ilmankin.

Tiesin jo oikeastaan tätä kirjoitusta aloittaessani, että ensi yö ei taida mennä ihan niin hyvin kuin tässä tulee kehuttua. Eikä näytä tosiaan menevänkään. Tähän mennessä lapsi on nukutettu kahteen kertaan, imetetty kerran ja hyssytelty kahdesti. Ja unta on nyt takana vasta 2,5h. Taitaa olla jännä yö edessä. 

Jii niin kuin Japani: ruokahuolto

(Ruokateeman varjolla onkin hyvä julkaista tämä matkakertomuksista julkaisematta jäänyt ruokaosuus)

L niin kuin "Laukussa leipää ja piimää vaan"

Matkalla syöminen huolestutti meitä etukäteen ehkä eniten. Jälkikäteen ajateltuna se oli lopulta huolistamme ehkä pienin. Jii ei ole vielä niin kouliintunut sormiruokailija tai niin sivistynyt ravintolaruokailija, että olisimme uskaltaneet jättää ruokahuollon pelkästään ravintoloiden varaan. Vanhempien kielitaito japanin osalta oli puolestaan sen verran karkeaa, että emme viitsineet myöskään lähteä matkaan sillä asenteella, että "saa niitä vauvanruokia sieltäkin". Niinpä lähdimme matkaan mukanamme puoli matkalaukullista tuttuja ja turvallisia soseita sekä puurohiutaleita. Ainoastaan riisikakkuja arvelin tarvittaessa löytäväni myös paikanpäältä.


T niin kuin Take Away

Melko pian Japaniin saavuttuamme kävi selväksi, että ravintolat eivät ole meidän juttumme. Jii on hyvin eloisa ja äänekäs ruokailija myös kotioloissa, ja muutaman kokeilukerran jälkeen aivan liian eloisa ja äänekäs sikäläiseen suhteellisen hiljaiseen ja hillittyyn ravintolakulttuuriin (kokeilut tosin osuivat kaikki siihen aikaero-ongelmajaksoon, mikä ehkä osaltaan selittää lopputulosta). Oma ruokahuoltomme asettuikin melko pian take away -painotteiseksi, teemalla "syön hotellihuoneessa sitten kun lapsi nukahtaa". Muutaman kerran myös kävelimme lapsen unten maille ja painuimme tuulispäinä lähimpään ravintolaan syödäksemme lapsen nukkuessa. Valitettavasti päikkärit olivat koko matkan ajan lähes poikkeuksetta puolen tunnin tynkäpäikkäreitä, joten kovin kummoista gourmeeta oli siinä ajassa turha toivoa saavansa. Onneksi japanilainen ruokakulttuuri on kuitenkin tietyllä tapaa vertaansa vailla, ja paikallinen pikaruokakin näin ollen keskimääräistä parempi vaihtoehto.

Paikalliseen elämäntyyliin take awayn käsite ei ilmeisesti kuitenkaan oikein istu. Tämän päättelimme siitä, että monet ravintolat mainostivat erikseen, että "take away OK!". Kaikista ravintoloista sitä ei saanut edes pyytämällä. Pienenpienistä, autenttisista japanilaisravintoloista sen sijaan ei kehdannut mitään laukkuruokaa lähteä edes kysymään - sen verran iso asia tuntui ruoka sielläpäin olevan.

R niin kuin paikalliset ruokaosastot

Take away -sushia etsiessäni (nii-in, eikö luulisikin Japanista löytyvän take away -sushia ihan etsimättäkin?!) törmäsin blogiin, joka mainosti paikallisten tavaratalojen ruokaosastoja eräänlaisina kulinaristin taivaina. Eri kokoisia tavarataloja "herkkuineen" tuli koluttua läpi kymmenkunta, ja voi pojat, ei niitä kyllä turhaan kehuttu. Perus sekasyöjä tekisi helposti tuollaisen parin viikon matkan syömällä pelkkiä take away -herkkuja näistä ruokaosastoista, ja kokisi silti varmasti syöneensä paremmin kuin koskaan. Tällaisella nirsolla semivegetaristilla ei ollut ihan yhtä juhlavat oltavat, mutta eipä tullut yhdenkään aterian jälkeen sellaista oloa, että olisi pelkkiä eväitä vedellyt. Yhdet koko matkan parhaista susheista löytyivät muuten nekin nimenomaan tavaratalosta.

C niin kuin "chin"

Alkumatkasta meillä ei ollut mitään käsitystä, mistä löytyisi mikroaaltouuneja purkkiruoan lämmittämiseen. Lapsen iloksi osa "lämpimästä ruoasta" tarjottiinkin tylysti kylmänä (vanhemmuuden tähtihetkiä on takuulla arvioida, kumpaa itse söisit mieluummin kylmänä: parsakaalipastaa vai kasvislasagnea), osaa lämmitettiin vesihauteissa ikuisuuden mittaisia aikoja. Koska google oikeasti kertoo vastauksen melkein mihin tahansa, kyselin siltä myös paikallisista mikroista. Selvisi, että niitä löytyy useimmiten supermarketeista (siis sieltä keskeltä kauppaa!) sekä tavaratalojen lastenosastoilta löytyvistä lastenhoitohuoneista. Opin myös kysymään melkoisella tankerojapanilla lastenruoan lämmitysmahdollisuutta. Tai mies oppi, koska pakotin hänet aina kysymään. Mikroaaltouuni on japaniksi (puhekielellä) melko onomatopoeettisesti "chin", joten purkin osoittaminen yhdessä "chin"-sanan kanssa aiheutti yleensä toivotun lopputuloksen.

Jossain vaiheessa saimme neronleimauksen, ja ryhdyimmekin syöttämään ensimmäiseksi aamulla aamupuuron sijaan purkkiruokaa. Puurojauheet pakattiin kaupungille mukaan, ja kas näin, mikron sijaan tarvitsimmekin enää kupin kuumaa vettä. Vaikka kielimuuri ilmestyikin eteemme siellä sun täällä, oli sentään kuumaa vettä saatavilla melkein joka paikassa myös englanniksi.

R niin kuin ruokamatkaajat

Omasta mielestäni ihanne olisi, jos lapsen kanssa matkatessa myös lapsi saisi kokea erilaiset ruokakulttuurit ihan paikallisia herkkuja maistelemalla. Jiin kaltaisen kaverin kanssa tämä olisi kuitenkin rajoittunut lähinnä paikallisten purkkiruokien maisteluun, ja koska en kotonakaan syöttäisi lapselleni edes purkkiruoista ihan mitä tahansa, en nähnyt kovin mielekkääksi lähteä etsimään paikallisesta valikoimasta omaan sokeriton-suolaton-luomuruoka -muottiimme sopivia. Ravintoloissa - jos olisimme sellaisiin enemmän päässeet - olisin mieluusti antanut lapsen maistella vaikka mitä omilta lautasiltamme, mutta vaikka paikalliseen Rossoon tms. onkin suhteellisen helppo lähteä ilosta kiljuvan, ruokaa paiskovan herhiläisenkin kanssa, on itselläni kyllä ihan erilaiset paineet sulloutua samalla sakilla johonkin neljä henkeä vetävään japanilaiseen sotkemaan. Pelottaa ajatellakin, minkälaisia ajatuksia sen tarjoilijan mitään paljastamattoman hymyn taakse kätkeytyy, kun pieni kiljahteleva tyyppi viskoo nuudeleita huoneen toiselle puolelle ja liiskaa kasviksia kämmenillään pöytään. Siksi ruokamatkailumme koostui tällä kertaa lähinnä hotelli- ja lastenhoitohuoneissa nautituista purkkiaterioista.

Lomakuvia selatessani huomasin muuten yhtäkkiä, ettei minulla ollut yhtään kuvaa matkalla syömistämme aterioista. Ei yhden yhtä! Hetken asiaa pohdittuani tajusin syyksi sen, että niistä suurin osa syötiin joko hämärässä hotellihuoneessa tai sitten kohtuullisella kiireellä lapsen nukkuessa. Eipä tullut silloin mieleenkään pysähtyä kuvaamaan annoksia. Sääli, koska niitä harvoja paikallisia nautintoja muistelen kyllä vesi kielellä vieläkin.

Nuo ylläolevassa kuvassa olevat pöytiin upotetut syöttötuolit olivat muuten kyllä mainioita. Sellaisia soisi löytyvän täkäläisistäkin lastenhoitohuoneista..

Syömään!

Kesällä on niin kiva syödä, että jatketaan vielä vähän aikaa ruoan parissa.

Minä ja Matemaatikko rakastamme molemmat ruokaa. Tai syömistä. Tykkäämme lueskella keittokirjoja, suunnitella matkat ruoan ympärille (täältä tullaan Tukholma ja maailman paras kasvisravintola Hermans!) ja kuolailla ilmaisjakelulehtien reseptivihkosten äärellä. Mitä sä söisit tältä sivulta, jos saisit?

Emme silti ole kovin pontevia tekemään sitä ruokaa. Enemmän suunnittelemme, vähemmän toteutamme. Joskus ajanpuutteen takia, joskus jonkun muun. Kaapista saattaa löytyä ainekset vaikkapa herkulliseen linssilasagneen, mutta uuniin päätyykin pussillinen ranskalaisia joidenkin aneemisten einespullien kaveriksi. Maha tulee täyteen, mutta kumpikaan ei ole tyytyväinen.

Bongasin jo joskus kauan sitten jostain lehdestä maininnan yrityksestä, josta saattoi tilata kotiinsa kassillisen ruokaa reseptien kera. Nopeaa ja helppoa kotiruokaa, luomutuotannolla painotettuna, valmiit reseptit. Innostuin, koska konsepti vaikutti täydelliseltä juuri meidän tarpeisiimme. Joku muu suunnittelee ruoat, hankkii ainekset ja tuo ne vielä kotiovelle! Silloin yritykseltä ei harmikseni saanut kuin ns. lihakasseja sekä pelkkiä vihanneksia sisältäviä lisukekasseja, joten asia jäi osaltani silloin siihen.

Kuluneena keväänä sama yritys, Middag, hankki runsaasti näkyvyyttä erilaisissa äitiblogeissa, ja päädyinpä taas huvikseni tutustumaan heidän valikoimiinsa. Tällä kertaa valikoimista löytyikin ilokseni ihan oikea (lakto-ovo-)vegekassi, ja noin puolen henkäyksen mittaisella houkuttelulla sain Matemaatikonkin innostumaan ajatuksesta. Tilasimme siis ensimmäisen valmisruokakassimme.

Vegekasseja kuskataan pk-seudulla vain parillisina viikkoina, ja toisin kuin viiden päivän lihansyöjäkassit, vegekassit sisältävät vain kolme ateriakokonaisuutta neljälle hengelle. Kaksi nopeatekoista reseptiä aineksineen, yksi valmisruoka. Hintaa 75e. Kotiinkuljetettuna.

Oma kassimme sisälsi tällä testikerralla valmisruokana kasvisjambalayan ja resepteinä avokado-rucolapastan sekä kesäisen kvinoasalaatin. Ekstrana kassista löytyi luomuporkkanoita sekä luomutomaatteja. Ainekset olivat ihan priimaa tavaraa, pakasteet jäässä, avokadot syöntikypsiä ja salaatit hyvinkin vetreitä ja vehreitä yksilöitä. Kylmäketjukin vaikutti kestäneen ihan kotiovelle asti. Ja täytyy sanoa, että oli se lähettipoikakin ihan söpö.

Kokeilimme heti seuraavana päivänä kesäistä kvinoasalaattia, jonka tosiaan valmisti helposti ohjeistetussa 40 minuutissa. Helppo tehdä, näytti hyvältä, mutta maistui pahalta. Reseptin ohjeet eivät olleet näköjään täysin idioottivarmoja, joten salaattiin kuuluvat parsat jäivät minulta meiltä sekä kuorimatta että keittämättä ("voit myös keittää parsat, jos haluat".  En halunnut!). Lopputuloksena kitkerä maku ja puiseva suutuntuma. Eikä ollut seuraavana päivänä yhtään sen parempaa.

No mutta. Jambalaya oli oikein kelpo valmisruokaa. Tulee mieleen festarit, assosioi Matemaatikko. Itse en tulisi tuollaista koskaan oma-alotteisesti valmistaneeksi, mutta oikein mielelläni popsin muiden tekemänä.

Viimeisenä kokkailimme avokado-rucolapastaa. Takana on muutama The Avokadopasta, ja niin paljon kuin sitä kehutaankin, niin omasta mielestäni tämä pesi sen kyllä mennen tullen. Erittäin helppo valmistaa (meaning: keittiö ei muistuta Hiroshimaa jälkikäteen), erittäin maukas syödä. Huomenna uusinnat - maltan tuskin odottaa!

75e kolmen päivän ruokakassista on aika suolainen hinta, mutta koska ko. kassia kulutti toistaiseksi vain 2/3 ruokakuntamme jäsenistä, riitti ruokaa siis kuudeksi päiväksi. Olisi toki riittänyt, vaikka koko ruokakuntakin olisi ollut osingoilla. Kun vielä laskee hinnan sille, että joku pirjo jossain on miettinyt meille valmiiksi ruoat, hankkinut ainekset ja mitoittanut ne oikein (systeemiin kuuluu nollahävikki ainesten suhteen), ja vieläpä palkannut söpön lähettipojan kuskaamaan ne kotiovelle, niin eipä se enää tunnukaan niin mahdottomalta summalta.

Lopputulos: ostaisin toistekin. Middag jäi juhannuskassinsa myötä kesälomalle, joten jatkoa ei tällä erää seuranne ihan heti. Havahduin kuitenkin nyt vasta huomaamaan, että vastaavia ruokapalveluita on muitakin, joten täytyypä vilkaista niiden loma-aikatauluja ja testata muitakin.

Aidan toisella puolen.

Tänään oli niin huono päivä, että nauraisin, jos ei itkettäisi niin paljon. No ei enää itketä, mutta vielä hetki sitten kyllä.

Lyhyestä virsi kaunis. Eilen rokotus. Lapselle korkea kuume. Yö valvottiin. Tänään aamusta iltaan yksin kuumeisen lapsen kanssa. Olotilasta johtuen lapsi koko päivän lähinnä sylissä. Tunnin nukutus yöunille. Puolen tunnin kieriskelyn jälkeen oksentelutauko. Oksennusta lopulta äidissä, lapsessa, makuuhuoneessa, keittiössä, eteisessä ja vessassa. Ja olohuoneessa, jonne koira oli kai empatian puuskassaan oksentanut sekin. Keskelle mattoa, tottakai.

Haaste: viikon menu

Jiin täti, joka myös isosiskona näillä main tunnetaan, haastoi mukaan miettimään vähän omia ruokatottumuksiani.  Tässä haasteen säännöt:

1. Kuvaa viikon ajan kaikki tekemäsi ruoka (jos et muista kuvata, niin mainitse päivän kohdalla mitä teit).
2. Jos ruoka on tosi herkku ja haluat jakaa reseptin, niin hyvä juttu.
3. Seitsemän ruokaa siis ja lisäksi vinkki johonkin helppoon jälkkäriin; "Viikon vinkki".
4. Kerro keneltä haasteen sait ja jaa haaste vapaasti ainakin viidelle blogiystävällesi.
5. Laita postauksen otsikoksi: Haaste: viikon menu.

Ihan ensiksikin vähän taustaa: omat ajatukseni pyörivät näinä päivinä useastakin syystä hyvin usein ruoan ympärillä. Mitä tänään syötäisiin? Pitääkö taas käydä kaupassa? Odota, kun äiti pakkaa nää ostokset! Hakisitko rakas sushia? Onko meillä pakastimessa mitään syötävää? Mitä nyt milloinkin. Ruokataloutemme koostuu kahdesta lihaa rakastavasta kasvissyöjästä (tai semivegetaristista, koska kala kuuluu yhä ruokavalioomme), joista toinen on vähän ronkeli ja toisella on tosi omituinen makuaisti (arvatkaa, kumpi mä olen?). Lopputuloksena meillä syödään tosi huonosti. Niin huonosti, että hävettää, ja niin huonosti, että jatkuva muutoksen tarve leijuu ilmassa yhtä käsinkosketeltavana kuin sadepilvi kesätaivaalla. Mutta askelia oikeaan suuntaan on jo otettu, siitä lisää seuraavassa jaksossa.

Nyt siihen haasteeseen.

Päivä yks. Lounaaksi (jo edellisenä päivänä) omin pikku kätösin valmistettua lohiriisilaatikkoa. Resepti löytyy siitä melkein oksettavan suositusta Safkaa-kirjasta. Tekis mieli sanoa, että ostin sen jo ennen kuin siitä tuli niin must have, mutta se ei ole totta. Hiplailin sitä kyllä kaupassa jo paljon ennen sitä, mutta puolison sain vakuutettua vasta paljon myöhemmin. Ja nykyään hän ei taida paljon muualta ruokaohjeita etsiäkään. 

Vaikkei tässä nyt mitään pidä arvostellakaan, niin täytyy sanoa, että hyvää ei ollut. Omaan makuuni tuo oli ihan liian munaista ja tunkkaista, johtuen ehkä karkeapintaisesta täysjyväriisistä. Tuskin tehdään toiste.

Päivä kaks. Koska kaikki ruoka ei vaan voi näyttää hyvältä. Tällä kertaa siis lounaana överisti purjoista peruna-purjososekeittoa puolukkahillotwistillä. Näyttää ihan hernekeitolta ja maistui ihan mitäänsanomattomalta. Olen kuitenkin ikuisesti kiitollinen sille kaverille, joka opetti höystämään sosekeitot puolukkahillolla. Toimii!

Päivä kolme. Aina ei jaksa tehdä ruokaa, mutta kai valmistamiseksi lasketaan sekin, että latoo lautaselle asioita sopivissa suhteissa. Tämä mansikka-mustikka-banaanirahkalounas menee ehkä trendikkäästi raakaruoasta. Jos ei siitä, niin kylmästä ruoasta ainakin. Yleensä ko. yhdistelmä on toimittanut täyttävän aamiaisen virkaa, mutta usein sillä tulee korvattua myös mikä tahansa muu päivän aterioista.

Matemaatikolla on tapana tuunata oma settinsä pilaamalla sulattamalla marjoja mikrossa ja lisäämällä joukkoon vielä kermavaahtoa. En suosittele.

Päivä neljä. Pitsapäivä! Yleensä ite tehdyt pohjat, tällä kertaa laiskasti kaupasta. Tekemisen vaiva oli siis katsoa vierestä, kuinka Matemaatikko ruskistaa kasvikset ja täyttää pitsat. Taisin mä kyllä juuston raastaa. Tällä kertaa täytteenä epämääräinen kasvissekoitus, jossa ainakin kesäkurpitsaa, paprikaa, chiliä ja pepperonia. Niitä kasviksia siis, ei makkaraa. Lisäksi tietysti ananasta ja pariakin erilaista juustoa. Namnam.

Päivät viis ja kuus. Ehkä maailman parasta salaattia! Kyseessä on siis Chocochilin Lämmin punajuuri-savutofusalaatti. Sopii niin joulu- kuin juhannuspöytäänkin. Omaan versioomme lisäämme vielä perunaa ja jätämme saksanpähkinät pois allergioideni takia. Peruna tekee salaatista todella ruokaisan, joten kelpaa hyvinkin pääruoaksi. Saman reseptin persiljapesto on pestojen kiistaton kuningas. Suosittelen kokeilemaan!

Kuva ei todellakaan tee oikeutta tälle herkulle. Varsinkaan, kun se kuva on vasta siitä seuraavan päivän riipeannoksesta. Mutta minkäs teet, jos ei nälkäisenä malta ryhtyä kuvailemaan tuoretta sapuskaa.

Päivä seitsemän. Työpäivän kunniaksi jotain nopeaa ja helppoa. Tällä kertaa paistettua siikaa salaatilla ja pakasteranskalaisilla.  Salaatti oli sitä tavallisinta "mitä jääkaapista löytyy" -mallia. Parasta siis.

Jos nyt totta puhutaan, niin näiden ruokien seassa oli pari sellaista päivää, jolloin kameraa ei juuri kannattanut kaivaa esiin. Toisena syötiin jotain noutosushia nälkäisinä ja väsyneinä, toisena vedeltiin koko päivä pelkän ruisleivän voimin. Ruispala margariinilla on toki tietyllä tapaa ihan esteettinen näky sekin, mutta jäipä nyt kuvaamatta kuitenkin. Vaikka taitaa sellainen tuolla lohiriisilaatikon kyljessä komeillakin, jos jotain nyt jäi vaivaamaan.

Mutta entäs se jälkkäriresepti. Mun jälkkärit koostuu nykyään huolestuttavan usein parista palasta tummaa suklaata, mutta jos nyt jotain tekisin, niin se olisi varmaankin raparperipiirakka vaniljavaahdolla. Sitä piti eilen tehdäkin, mutta kaupan tarjonta näytti raparperien osalta vähän nuupahtaneelta, joten ostamatta jäivät. Pitäisi tehdä rosmousretki isoveljen takapihalle, jos sieltä löytyisi..

Noni. Stalkkeriluonteestani (lukee vaan ei kommentoi) johtuen blogiystäväpiirini on vähän säälittävää kokoluokkaa, mutta haastan silti mukaan ehkä tutuimmiksi tulleet zona viragon, mirannelin, lydaksen sekä marikan. Inspiroikaa mua tekemään parempaa ruokaa! :)

Kesäesat

Virallisestihan tässä ollaan kai jonkinlaisella vanhempainvapaalla, mutta nyt jos koskaan olis käyttöä sille äitiysloma-sanalle. Kesä, auringonpaiste ja parvekkeelle perustettu maauimala! <3

Kyllä. Lapsella on todella lelunaan viilipurkki. Ensin sen on äiti tyhjentänyt, sen jälkeen koira nuollut "puhtaaksi", ja lopulta lapsiparka perinyt vesilelukseen. Lastensuojelulle tiedoksi, että tarjolla olisivat myös uutuuttaan hohtavat pallo ja uimarengaskin, mutta minkäs sille voi, jos lapsen mielestä viilipurkki on vaan ihan paras!

Onnen nelikenttä

Oon niin onnellinen, ettei näin onnellinen voi ollakaan. Ei varmaan saa olla. Joltain tää on ehkä pois.

Ollaan nukuttu ihan törkeän huonosti. Joku hammas ehkä valvottaa. Tai flunssa. Tai mahdollinen lievä korvatulehdus. Tai kuumuus. Tai kaikki yhteensä. Voin vilpittömästi sanoa, etten ole koskaan ollut näin väsynyt.

Ja silti jaksetaan hyvin. Jii on vain niin järisyttävän ihana tyyppi, että siltä saa enemmän energiaa kuin se ottaa. Päivät ei oo pitkiä eikä tylsiä, vaan täynnä aurinkoa. Jiin vaari sanoo aina, että Jii "hymyilee kilpaa auringon kanssa, ja aurinko auttamatta häviää" - eikä liioittele yhtään. Hymyäkin parempaa on se vähän ilkikurinen virnistys. Sillä on jo omat jutut, oma huumorintaju. Hyvä sellainen. Tyyppi hymyilee ja vilkuttelee itsensä taloyhtiön mummujen ja pappojen lemmikiksi, ja aiheuttaa ihastuneita huudahduksia ohikulkijoissa. Kantorepusta se aina kurkottelee muiden perään, ja naureskelee niille. Laittaa päätä vähän kallelleen ja hymyilee kaikki kuusi hammasta loistaen. Vaikea sitä on vastustaa.

Ja tänään se sanoi ensimmäistä kertaa selvästi "äiti". Kiipeili työpäivästä väsyneen äidin päällä, pureskeli vähän nenää ja poskea ja hoki, että "äi-ti, äi-tä, äi-ti, äi-tä". Tökkäisi vielä sormella naamaan, ja sanoi samalla painokkaasti "äi-tä" - ihan kuin vakuuttaakseen, että merkki ja sen merkitys ovat todistettavasti kohdanneet.

Vaikka tiskipöytä täyttyy likaisista astioista, lautaselta voi löytää elefantin ja nurkista villakoiria parinkin kennelin tarpeisiin, on kaikkein tärkein silti tallella: onnellinen perhe. Väsynyt, mutta onnellinen. Eivätkä äidin onnellisuutta ainakaan vähennä takaisin kotimaisille markkinoille saapuneet lempikarkit. Onneksi äiditkin saa syödä karkkia.  Life is good!