Ei enää mikää vauva..

..muttei vielä oikein taaperokaan. Mikä se on?

No, kontiainen tietysti!

Kontiaisen liikelaajuus on kasvanut viime viikkoina hurjaa vauhtia. Konttaaminen sujuu jo melkein kuin vanhalta tekijältä, ja viime päivien uutena haasteena on ollut polviseisonta sekä tukea vasten nouseminen. Luonnollisesti ensisijaisena harjoitteluareenana on toiminut sänky, nousutukena äidin kasvot ja harjoitteluaikatauluna hämärän hetket, joita toisaalla myös yöksi kutsutaan.

Jotenkin sitä (valvomista ja heräämistä siihen, että joku konttaa naaman päällä) jaksaa paljon paremmin kun keskittyy ajattelemaan, että a) lapsi ei tee sitä kiusallaan, b) sen aivot vain käskee sen toimia noin - aikataulusta piittaamatta ja c) onhan se nyt sairaan mahtavaa, millä tahdilla tyyppi oppii uusia asioita. Silti nousutuki arvostaisi pieneltä kiipeilijältä sekä hitaammin kasvavia kynsiä (scarface!) että köykäisempää tartuntaotetta - etenkin silloin, kun kiipeilyotteena käytetään kätevästi lapsen nyrkkiin mahtuvaa henkitorvea.

Öisestä aktiivisuudesta johtuen olen päässyt aitiopaikalta tarkkailemaan myös lapsen yöllistä ruokailua. Kun nyt kerran hereillä ollaan! Normaalistihan syöminen suoritetaan niin unisissa merkeissä, ettei minulla aina aamulla ole selvää käsitystä edes siitä, onko omaan sänkyynsä illalla nukahtanut lapsi ryöminyt itse yöllä rinnalle, kun mitään muistikuvaa viereen nostamisesta ei ole.

Niin, siitä ruokailusta siis. Lapsen syöminen on öisin vuoroin laiskaa (selvästikään ei ole nälkä!) mutta tiheää, vuoroin runsasta ja harvaa. Toisinaan myös laiskaa ja harvaa. Laiska ja tiheä taitaa olla viime öiden yleisin malli. Päivisin puolestaan erityisesti suolainen ruoka sekä aamupuuro ovat saaneet vähän heikohkon vastaanoton. Tästä kaikesta olen nyt sitten tehnyt sen johtopäätöksen, ettei lapsi välttämättä enää tarvitsisi yöllä ruokaa kuin ehkä maksimissaan kerran, muu on oletettavasti lähinnä tottumuksesta johtuvaa.

Jostain muistan lukeneeni, ettei puolivuotias periaatteessa edes tarvitsisi enää yöllä ruokaa, ja imemistehosta päätellen seitsemänkuisemme on nyt todella pääsemässä siihen pisteeseen. Eri asia on, onko minusta vielä lopettamaan yöimetyksiä, sillä pelkään sen lopettavan pikaisesti myös päiväimetyksen. Ehkä sitä silti pitäisi kokeilla, ihan vain katkottomien yöunien toivossa.

Ajatus imettämisen loppumisesta tuntuu kyllä samanaikaisesti sekä oudolta että hiukan haikealta. Onhan sitä tässä nyt kohta seitsemän kuukautta tehty vuorokauden ympäri suunnilleen parin tunnin väliajoin. Ei turhaan sanota, että imetyksen päättyminen on haaste niin äidille kuin lapsellekin. Kaikki muutokset kohti taaperoelämää vievät kauemmas vauva-ajoista, ja kohta meillä ei olekaan enää vauvaa ollenkaan. Niisk. Alan vähitellen vähän ymmärtää niitä, jotka näissä tunnemyrskyissä hetkellisesti kokevat hyväksi ideaksi tehdä lisää lapsia täyttämään taaperon jättämää vauva-aukkoa. Harmi vain, että se seuravaakin kasvaa taaperoksi ihan yhtä hurjaa vauhtia.

Muttamutta. Vaikkei enää vauva niin ei tosiaan vielä taaperokaan. On näissä kontiaisissakin puolensa. 

Onnea on..

• Se, kun keittiö näyttää jokaisen ruokailuhetken jälkeen porkkanasoseydinkokeen koekentältä.

• Se, kun lapsi herää ennenaikaisesti päikkäreiltään juuri, kun raahaudun tunnin kestäneen keittiön siivouksen jäljiltä teekuppi kourassa kohti nojatuolia. Se siitä rentoutumisesta.

..................................

Kiitos Käänteisen Karman, täällä sairastellaan edelleen. En kohta enää uskalla julkisesti kertoa lapsen kuulumisista, kun kääntyvät näköjään satavarmasti itseä vastaan. Lievää lämpöilyä on nyt toista viikkoa, räkä paksua ja rohisee keuhkoissa asti. Ääni on käheytynyt ja räkäinen yskä kiusaa erityisesti öisin. Muuten Jii on virkeä oma itsensä, joten lääkäriin ei ole vielä lähdetty. Kiusallinen flunssa, mutta ei vaikuta kuitenkaan vielä lääkitystä vaativalta, joten seurailulinjalla jatketaan. Ei näköjään tarvitse olla edes valmis suutari, kun lapset ovat jo kenkiä vailla.

Johtuen ehkä nuhaisesta nenästä, ei ruoka ole viime aikoina liiemmin maistunut. Iltapuuro on tällä hetkellä ainoa siedettävissä määrin turhautumista aiheuttava ruokalaji, jota pitää välillä jopa vähän santsata. Aamupuuro menee juuri ja juuri, hedelmävälipalat ihan okei, mutta ne niin sanotut lämpimät ruoat aiheuttavat harmaita oransseja hiuksia niin syöttäjälle kuin syöjällekin. Maussa ei ainakaan äidin suuhun ole valittamista, eikä lapsikaan silmät viiruina ruoalle irvistele, mutta menekki on silti ollut viime päivinä vain jotakin kolmen ja viiden teelusikallisen väliltä. Ja jälkikäteen näyttää siltä kuin paikalla olisi käynyt soppatykki. Sillain kirjaimellisesti ajateltuna.

No, odotamme että lapsi tervehtyy, ja huolestumme vasta sitten. Johan nuo keittiön seinät joutaakin maalata.

Jiin äiti.

( miranneli haastoi jo aika päivää sitten osallistumaan tähän pienten blogien haasteeseen, joka sitten unohtui kuitenkin tuonne julkaistavien juttujen listan pohjalle. julkaistaanpa nyt, kun tuli silloin joskus tämä askarreltua. haaste lienee tässä jahkaillessa kiertänyt jo koko blogistanian läpi, joten droppaan omat jatkokysymykseni pois, enkä haasta enää ketään eteenpäin. )

Tämän pienen palkinnon tarkoitus on löytää uusia blogeja ja auttaa huomaamaan heitä, joilla on alle 200 lukijaa. 

1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata myös haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.

4. Heidän pitää valita 11 bloggaaja jolla on alle 200 lukijaa.  
5. Sinun pitää kertoa kenet olet haastanut.   
6. Ei takaisin haastamista.

Yksitoista kertaa minä:

1. Olen samanaikaisesti kotiäiti, osa-aikainen varastomies sekä lääketieteen opiskelija.

2. Rakastan lihaa, mutta eettisistä syistä en sitä syö. 

3. Suhteeni vihreään teehen muistuttaa pakkomielteenomaista intohimoa. 

4. Pidän persoonallisista ja kauniista keittokirjoista. Ihan esineinä.

5. Sekoitan edelleen usein variksen ja harakan, hameen ja mekon sekä parsan ja parsakaalin.

6. Kammottavien asioiden topkolmosesta löytyvät ainakin eläimiksi pukeutuvat ihmiset (naamiaisasut) sekä lapsia näyttelevät aikuiset.

7. Ananas on joulupöydän kuningas.

8. En koskaan katso kauhuelokuvia. Tai pelottavia tv-ohjelmia.

9. Matemaatikon mielestä minulla on sairas huumorintaju. Sillain hyvällä tavalla.

10. Välttelen matkustamista maihin, joissa on kulkueläimiä.

11.  En ikinä suostu kutsumaan maaoravaa tikutakuksi.

Miranneli kysyy, minä vastaan:

1. Elämän tarkoitus?

Mark.12:29-31

2. Yksi asia, jonka haluaisit lapsesi/lapsiesi oppivan

Että riittävän hyvä riittää.

3. Oletko himoliikkuja vai sohvaperuna? Välimuodotkin sallittu

 Himoliikunnasta haaveileva sohvaperuna. 

4 Team Edward, team Jacob vaiko niin kuin minä team Idon'tgiveaf*ck.

 Kuka on Edward? Jacob? Ovatko nämä niitä vampyyreita?

5. Kauneinta, mitä sinulle on koskaan sanottu?

 "Kiitos, kun olet pitänyt niin hyvää huolta meidän lapsesta."
6. Oletko merkkiuskollinen?

En kovin. Joillakin merkeillä on toisia enemmän painoarvoa valintoja tehdessä, mutta ihan muut seikat ratkaisevat.

7. Unelmien ammattisi? Toteutuiko, toteutuuko?

 Lääkäri. Eiköhän tuo toteudu.

8. Maailmanrauha ja sillein, mutta jos saisit yhden asian muuttaa maailmassa, mikä se olisi?

Aidosti oikeutta niin ihmisille kuin eläimillekin.

9. Olet ihana!

 Kiitos! :)

10. Unohteletko asioita?

 Lempinimeni "kultakala" ei varsinaisesti kuvaa sädehtivää olemustani tai mieltymystäni pyöreään arkkitehtuuriin. Siitä voi varmaan jotain päätellä.

11. Rakkautta maailmaan! Kehu itseäsi ja paljasta parhaimmat puolesi! 

Iloluontoinen ihminen, hyvä äiti (toivon niin!), mukava elämänkumppani ja motivoituneena erittäin hyvä työntekijä. Hyvä luovimaan ongelmatilanteissa ja keksimään joskus aika lennokkaitakin ratkaisuja. Matemaatikon mukaan minulle ominaisella optimismilla varustettu maailma olisi jo valmis.  

Nuhaneniä ja karvakuonoja.

Puolivuotias on pitkästä aikaa kipeänä. Sairaushistoria käsittää tähän mennessä vasta kaksi pienenpientä nuhatautia, ja nyt sitten tämän astetta ärhäkämmän. Helpohkolla pääsemme luultavasti tämänkin kanssa, mutta vielä tällä hetkellä räkä roiskuu ja lapsi lämpöilee sen verran, että ruoka ei oikein maistu, nukkuminen onnistuu vähän takkuillen ja päivärutiini sisältää säännöllisin väliajoin toistuvat taistelut nenän niistämisestä ja nenäsuihkeen laittamisesta. Myös harrastukset taitavat jäädä tältä viikolta.

Lapsen uniongelmat ovat luonnollisesti myös vanhempien uniongelmia, eikä meillä ole turhia nukuttu muutamaan viimeiseen yöhön. Väsymystä helpottamaan saapui onneksi vaari, joka haki koirakaverit hiihtolomalle. Vaikka lenkkeilystä saa toki energiaakin, ovat pari tuntia lisäunta aamuihin sekin ihan kohtuullisen energisoiva ratkaisu.

Mutta mutta. En oikein muista, miten ilman koiria oikeastaan eletään. Kuka syö lapsen heittelemät ruoantähteet lattialta? Kuka nuolee tyhjät kermapurkit ja puurolautaset? Kenelle annetaan kurkun ja porkkanan kannat? Keittiö ilman koiria muistuttaa ruokailun jälkeen Hiroshiman pienoismallia, ja jokaisen biojätteeseen kerättävän kurkunpalan kohdalla sitä vain miettii, että "tämänkin olisi Heppu syönyt hyvällä halulla". Lapsen lattialle roiskaisemat puurotkin pitää hinkata irti lattiasta ihan itse, kun normaalisti kiitollinen karhea kieli hoitaa roiskeet jo ennen kuin ne edes osuvat lattiaan.

No, lomaa koirista ja lomaa koirille. Vaarilassa hurtat pääsevät pinkomaan pihalla vaikka keskellä yötä, jos haluavat. Vaari, kun ei kauheasti henno niitä komentaa. Olivat kuulemma viime yönäkin herättäneet hoitajansa tunnin välein, toinen ulvomalla korvan vieressä, toinen tassulla läppimällä. Salaa vähän nauratti, kun vaari soitteli kysyäkseen, nukkuvatko koirat kotonakin aina niin huonosti. Luojan kiitos, kotona on sentään vain yksi tunnin välein herättäjä.

Kahden nelijalkaisen talous on muuten muuttunut väliaikaisesti kolmen nelijalkaisen taloudeksi. Muutaman viikon sinnikkään treenaamisen jälkeen Jiin voidaan nimittäin todeta ihan oikeasti konttaavan. Myös ryömiminen konttaustehon loppuessa on edistynyt huimaa vauhtia. Reviirin laajentuessa kiinnostuksen kohteeksi ovat valikoituneet kaappien ovet, kaikenlaiset johdot sekä erilaiset nappuloita sisältävät laitteet. Viikonloppuna tie vieneekin lapsilukko-ostoksille.

Vahtikoira vartioi/ uskollisna meitä?

Hys hys, lapsi nukkuu.

Vielä hetki sitten meidän uniongelmistamme suurimpia olivat jokailtaiset nukutustaistelut sekä  jatkuva yöheräily ja rinnalla roikkuminen. Ehdin tottapuhuen väsyä aivan epätoivoon asti, kun illat venyivät lähes puolilleöin riekkuvan lapsen kanssa, yöllä ei juuri saanut nukkua, kun yksi tarrautui rintaan kiinni kuin takiainen, ja aamut alkoivat luonnollisesti aivan liian aikaisin univelkaan verrattuna.

Yhtenä iltana sitten havahduin huomaamaan, että selaimeni oli jo monta päivää näyttänyt suurinpiirtein tältä:

Kirjastostakin tuli ensiavuksi lainattua muutama unikirja, kun painettu sana tuntuu jostain syystä aina jotenkin luotettavammalta kuin verkosta löytyvä. Duodecimin julkaisema "Unihiekkaa etsimässä" esimerkiksi oli oikein mukavaa luettavaa. Ja Pantleyn nyt kaikki jo tietävätkin.

Ei sillä, että mistään noista olisi kauheasti mitään apua ollut. Yöimetykseen tiesinkin jo neuvoksi imetysassosiaatiosta poisopettelun, ja sitä sitten treenattiinkin urakalla. Hetken aikaa oli hiukan orpo olo, kun tajusin, etten oikeastaan tiedä, miten niitä vauvoja oikeasti nukutetaan. Siis ilman, että imettää uneen - mikä on luonnollisesti helpoin ja nopein, mutta samalla hiukan lyhytnäköinen tie onneen. Mutta näin jälkikäteen ajateltuna myös hyvin ymmärrettävä reitti tutittoman esikoisen vanhemmille.

Paras löytö oli kuitenkin Domestic Goddes -blogin kirjoitus aiheesta vauvan nukuttaminen. Sieltä bongasin EASY-menetelmäksi kutsutun vauvojen ohjelmointikielen, jonka avulla meidänkin arkeemme on nyt tullut jonkinlainen tolkku. EASY tulee siis sanoista EAT, ACTIVITY, SLEEP and YOU. Näihin neljään sanaan kiteytyykin näin muutaman viikon kokemuksella hyvin käyttäjäystävällinen ja leppoisa päivärutiini ilman kelloon tuijottelua. Aamu aloitetaan siis syömisellä (meillä ensin aamumaidot sängyssä, aamupesun jälkeen puurot normaaliin tapaan), syömistä seuraa jonkinlainen aktivointituokio (näköjään pääasiassa loruttelua, lauleskelua, kirjojen lueskelua, konttausharjoittelua ja yleistä lelukaareen liittyvää ähellystä), jonka jälkeen onkin jo aika pujahtaa päikkäreille parvekkeelle.

Päikkäreiden pituudeksi on nyt muutamassa viikossa vakiintunut 75-100min, harvoin enempää, harvoin vähempää. Kun itkuhälyttimestä kuuluu tarpeeksi vaativa ähkäisy, kuoritaan lapsi haalareista, vaihdetaan vaipat (ja pissatetaan), ja aloitetaan alusta. Eli syödään, leikitään, nukutaan ja niin edelleen. Tuo ensimmäisten päikkäreiden 75-100 min ja iltapäiväpäikkäreiden 45-90min ovat sitä YOU-osiota, eli kotitöille varattua äidin omaa aikaa. Silloin irrotellaan esimerkiksi farmakologiaa kertaillen, päivitetään blogia, keitetään toiset - ja ehkä kolmannetkin - päiväteet, ja saatetaanpa jossain välissä innostua vaikka imuroimaankin.

Olennaisin muutos on ollut syömisten siirtäminen heti heräämisen jälkeiseen aikaan. Tällä menetelmällä imetysassosiaatioille sai sanoa hyvästit parissa päivässä. Paljon nopeammin kuin uskalsin toivoakaan. Meillä kyllä totta puhuen syötetään vielä tankkausmielessä tuossa toiminnallisen osion puolivälissäkin, etteivät päiväunet yllättävän nälän vuoksi päättyisi liian lyhyeen. Syöminen ei kuitenkaan enää sijoitu nukkumisen välittömään läheisyyteen, joten nykyään myös isäihminen saa lapsen tarvittaessa päiväunille. Mikä on esimerkiksi niiden töiden kannalta hyvin kannatettavaa.

No, täytyy tunnustaa, että osittain imetysassosiaation on kyllä nykyään korvannut unitutti. Pitkään Jii nukahti ihan mainiosti ilman sitäkin, mutta nykyään se löytyy lähes poikkeuksetta lapsen suusta unille mentäessä. Välillä Jii saattaa kyllä itse sylkäistä tutin suustaan ennen nukahtamista, joten addiktion lienee vielä siedettävä.

Päikkärit ovat aina olleet meillä se helpompi rasti, ja yöunet se uniosio, johon oikeasti tarvittiin apua. Olin kyllä lukenutkin noin sadastakymmenestä eri lähteestä iltarutiinien merkityksestä, mutta en ollut oivaltanut niiden tarkoittavan suorastaan rituaalinomaisia iltatoimintoja, joissa suurinpiirtein hoitopöydän ja sängyn välillä otettujen askelten rytmilläkin on merkitystä. Iltapuuron tultua kuvioihin mukaan muovautui muukin iltaohjelma aika vakioiduksi. Tällä hetkellä se on jotakuinkin tämänkaltainen:

• Iltamaidot. Isäihminen syöttää iltapuuron.

• Isäihminen suorittaa iltapesun (puuron jäljiltä pestävää yleensä onkin), vaihtaa yövaipan ja pukee yökkärin. Lapsi toimitetaan äidille.

• Lapsi pyörii hetken omalla viltillään, äiti lukee kaksi kappaletta unikirjoja (Arvaa kuinka paljon sinua rakastan & Vauva)

• Äiti kantaa lapsen sänkyyn. Lauleskellaan n kappaleita iltalauluja, joiden aikana lapsi mönkii vieressä. Mönkiminen pysähtyy ja lapsi nukahtaa. 

Nyt muutaman viikon kokemuksella lapsi on nukahtanut noin puolessa tunnissa sänkyyn laittamisesta, usein paljon nopeamminkin. Lähes poikkeuksetta lapsi on kuitenkin ollut unessa viimeistään kahdeksalta. Puoleen yöhön mennessä lapsi herää yleensä kerran syömään ja kerran tai kahdesti muuten vain. Yleensä suusta pudonneen tutin takia. Uudelleen nukahtaminen onnistuu kuitenkin hyvin helposti, eikä vaadi enää puolen tunnin uusintaimetyksiä noin kolmen vartin välein, vaan lähinnä lapsen luona käväisyn. Vanhemmat ovat saaneet näin kauan kaipaamaansa omaa aikaa myös iltoihin, mikä onkin suurella ilolla vastaanotettu. Enää ei tunnu siltä, että pyörii ympyrää lapsi kainalossa aamusta iltaan, jonka jälkeen uuvahtaa itse lapsen viereen nukuttamisen kestäessä tai toistuessa kerta toisensa jälkeen.

Seuraava rasti olisikin sitten niiden unipätkien pidentäminen, sillä lapsi syö edelleen parin tunnin välein. Osa tästä on selvää tottumista (ilmenee hyvin laiskana imemisenä), mutta osa vielä selvää nälkääkin. Koska tarvetta ja halua on vaikea erotella yön pimeinä tunteina, olen suosiolla syöttänyt yöllä edelleen niin usein kuin lapsi pyytää. Lapsen paino kun ei kiinteän ravinnon lisääntymisestä huolimatta ole kuukaudessa noussut grammaakaan, joten en ole paljon uskaltanut lähteä maidon kanssa pihtaamaan.

Hupsis. Äidin oma aika alkaa lähestyä loppuaan. Taidanpa heittäytyä villiksi ja keittää vielä kolmannen kupin teetä ennen kuin työvuoro jälleen kutsuu.