tiistai 30. huhtikuuta 2013

9kk.

"Touhukas poika, konttaa, nousee tukea vasten seisomaan ja muutamia askelia tuen kanssa. Kasvaa hyvin."
Sanoi neuvolantäti viimeksi tavatessamme. Yhdeksänkuinen on todella, kuten sanottua, hyvin touhukas poika. Lapsi ei kauheasti hereillä ollessaan pysähdy lepäilemään, vaan konttaa tauotta nurkasta toiseen kiipeillen kaikkea mahdollista vasten. Läheltä piti -tilanteita sattuu yksi jos toinenkin aika ajoin, mutta toistaiseksi lapsen liikenopeus ei ole vielä ylittänyt äidin reaktionopeutta. Se ainoa legopalikan muotoinen kolhukin tuli isäihmisen vahtivuorolla.

Yhdeksänkuisen mielestä hauskinta ikinä ovat tällä hetkellä erilaiset ääntä tuottavat asiat. Japanista tuliaisiksi ostetut marakassit aiheuttavat hersyviä riemunkiljahduksia, mutta myös paukahtelevat kaapinovet kiinnostavat. Ääntä tuotetaan runsain mitoin myös itse, kiljahtelemalla, papattamalla, taputtamalla, nauramalla, laulamalla - millä nyt milloinkin. Kivointa ikinä on myös astianpesukone, jonka päälle voi kiipeillä, ja jonka koreissa voi roikkua hengenvaarallisesti. Kaikki muukin kiipeily kiinnostaa, ja aika ajoin kumossa ovat niin tuolit, pyykkitelineet kuin koirien ruokakupitkin.

Tyhmintä ikinä sen sijaan on hampaidenpesu. Harjaa voi kyllä itse tökkiä omaan suuhun (ei tokikaan lähellekään niitä puhjenneita hampaita), ja äidin suussa olevaa harjaa voi sekä liikutella että syödä (toki sieltä varsipäästä vain), mutta auta armias, jos äiti tai isä yrittää päästä harjaamaan hampaita. Tähän asti ollaan menty suostuttelu > ei auta > toinen pitää kiinni toisen harjatessa -linjalla, mutta nyt neuvolasta saimme neuvoksi lopettaa pakottamisen, ja harjata vain sen verran, mitä hyväntuulisella yhteistyöllä saadaan harjatuksi. Muuten kuulemma tarvitaan kaksi aikuista mukaan iltapesuihin vuosia eteenpäin. Ehkäpä pieni aikalisä tässä vaiheessa tosiaan tekee hyvää.

Toiseksi tyhmintä ovat ylipäänsä kaikenlaiset toimenpiteet. Pukeminen - tyhmää! Kasvojen rasvaus - yäk! Vaippojen vaihto - hyi! Näistä selvitään kyllä vaihtelevan tasoisella loruttelu-lauleskelu-kutittelu-kurkistelu -sirkuksella, mutta kyllä lapsi mielipiteensä ilmaisee lähes joka kerta. Onneksi vanhemmat ovat jo oppineet, että se voi kyllä huutaa, mutta ei sitä silti satu. Ja lapsen kunniaksi täytyy sanoa, että niin kovaäänisesti kuin tuo mielipiteensä ilmaiseekin, salamannopeasti se myös leppyy.

Yhdeksänkuisen motoriikka on kehittynyt aivan jättiaskelia. Pinsettiote ilmaantui jo aikoja sitten jostain, ja sitä treenataan nykyään ahkerasti poimimalla pienimmätkin hiekanjyväset lattialta suuhun. Taputusta puolestaan harjoitellaan runsain mitoin aina kun ilo on ylimmillään - esimerkiksi isin saapuessa kotiin. Puolikuninkaallinen vilkutus puolestaan opittiin matkan aikana, ja siitä saavat osansa kaikki tarpeeksi pitkään katsekontaktia ottavat kanssakulkijat. Tuen kanssa askelletaan enenevissä määrin, ja muutaman kerran vanhemmat ovat päässeet jo todistamaan tuetonta seisomistakin (ensimmäisen kerran lentokoneessa paluumatkalla). Tuolin päältä löytyneitä aarteita ei enää malta laskeutua hallitusti lattialle tarkastelemaan, vaan irrotus - seisonta - pyllähdys -metodilla määränpäähän päästään nopeammin.

Yhdeksänkuinen sen sijaan nukkuu yönsä lähes yhtä huonosti kuin kaksi, kolme tai kuusi kuukautta aikaisemminkin. Iltayön unet ovat kuitenkin sikeentyneet (onkohan tämä edes sana?), ja nyt menee jo parikin tuntia ilman hereille havahtumista. Nyt vaikuttaisi siltä, että myös yksi yösyöttö olisi lapsen toimesta jäämässä itsestään pois, eikä yöruokailu muutenkaan ole enää kovin pontevaa. Melkein vaikuttaa siltä, että lapsi itse haluaisi nukkua paremmin ja yhtenäisempiä jaksoja, muttei syystä tai toisesta osaa.

Parvekepäikkärit ovat vaihtuneet sisäpäikkäreihin kuin itsestään, ihan ilman minkäänlaista taistelua ja kouluttamista. Päikkäreitä nukutaan kahdet tai kolmet, yleensä noin 10-11.30 ja 15-16. Yöunille laskeudutaan keskimäärin 20.30 ja aamulla herätään 7.30-8.30 Matemaatikon tehdessä lähtöä töihin.

Yhdeksänkuinen syö aika reippaasti, lähes kaikkea, mitä vanhemmat keksivät tarjota. Yhdeksänkuinen saattaa myös ottaa itsenäisiä harppauksia ruokavalionsa suhteen maistelemalla esimerkiksi lattialle pudonnutta viinirypälettä (koiran nuolemaa, luonnollisesti), joita vanhemmat eivät ole toistaiseksi vielä uskaltaneet lapsen syötäväksi antaa (puhtaina versioina siis). Purkkiruoat vievät syömishalukkuudella mitattuna selkeän voiton vanhempien tehtailemista pöperöistä, mikä saattaa kertoa jotain vanhempien kokkaustaidoista, tai sitten ei. Syömisessä tällä hetkellä haastavinta on paikallaan pysyminen (ostoslistalle valjaat tripptrappiin) - asiasta käydään tiukkasanaisia neuvotteluja jokaisen ruokailun aikana.

Lähes yhdeksänkuiseksi lapsen sanavarasto koostui yhdestä ainoasta tavusta: KA. Tätä yhtä tavua sitten toisteltiin innokkaasti peräkkäin hokemalla. Yhden viikonlopun aikana sanavarasto kasvoi kuitenkin hurjaa vauhtia sekin, ja nyt täällä paapatellaan, päpätellään, vävätellään, vaavatellaan ja ähistään kuin vanha tekijä. Tyyppi myös selvästi ymmärtää puhetta. Esimerkiksi käsky "ei" keskeyttää meneillään olevan toiminnan välittömästi (puuhan pariin voi toki palata heti käskyn päätyttyä). Tyyppi tietää myös esimerkiksi, mitä tarkoittaa "muskari", "maitoa", "Hertta" (koira jr.), "isi" ja "äiti" - ja tunnistaa hän luonnollisesti myös oman nimensä.




Yhdeksänkuisen äiti ja isä viettävät tänään tapaamisensa yhdeksänvuotispäivää. Vähän väsyneissä tunnelmissa, 2/3 perheestä sairaina (äiti ja lapsi). Lapsen vihdoin nukahdettua pääsin nautiskelemaan voileivistä ja munkeista puolison ripustellessa pyykkejä taustalla. Lapsiperhe juhlii..

Iloista vappua kaikille!


sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

Kawai!

Kirppu vanhempineen on palannut maailman ääristä jo viikko sitten, mutta kirpun äiti yrittää vielä toipua mukavasta kotiinpaluuflunssastaan. Lähipäivien ohjelmassa veikataan olevan sairaan lapsen hoitamista.

Mutta miten se matka sitten oikein meni? Kiitos hyvin! Omat mutkansa olivat toki matkassa sielläkin, mutta pääpiirteissään selvisimme paremmin kuin olimme etukäteen uskaltaneet toivoa. Aikaero osoittautui ehkä suurimmaksi haasteeksi lapsen osalta, mutta muita merkittäviä vastoinkäymisiä ei matkalle oikeastaan edes sattunut. Pientä ydinsodan uhkaa ja maanjäristystä lukuun ottamatta.

Lapsi oli oikein mukava matkakumppani, ja hurmasi hymyllään varmaan noin 90% kohtaamistamme ihmisistä. Japanin sanavarastoni karttuikin yhdellä, hyvin runsaasti kuullulla adjektiivilla: 可愛い (kawai) = suloinen/söpö. Ei sellaista junamatkaa tai kauppareissua, etteikö useampikin joku olisi tullut ihastelemaan pientä sinisilmäistä hymypoikaamme, joka puolestaan nautti täysin rinnoin saamastaan huomiosta. Kotiinpaluussa raskainta lapselle onkin varmaan ollut ihmisten ilmeettömyys ja reaktioiden puute. Onneksi nelihampainen, ruttunenäinen hymy sulattaa kuitenkin monen jäyhän suomalaisenkin kanssamatkustajan sydämen, ja helpottaa vähän lapsen paluuta arkeen.

Mutta matkasta lisää myöhemmin. Nyt mukavasti karttuneen teevaraston pariin toipumaan vielä hetkeksi ennen lapsen heräämistä päiväuniltaan.






Tietoja minusta