keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

Pienen pieni potilas.

Lapsi-parka ei kestänyt kaikkea sitä taaperon ikään ehtineelle asetettua painolastia, vaan meni ja sairastui. Ensin ohut räkänoro, sitten tukkoinen nenä, lopulta yöllä kohonnut korkea kuume. Samaan syssyyn menin tietysti sairastumaan itsekin.

Nyt pieni yksvee on kipeämpi kuin koskaan aikaisemmin, eikä juuri jaksa muuta kuin nukkua, syödä ja kärttyillä. Lisäkurjuutta tilanteeseen tuo ensi lauantaiksi valmistellut, mutta tänään perutut syntymäpäiväkutsut. Miten kurja onni sairastua juuri syntymäpäiväkseen! Ja vielä ensimmäiseksi sellaiseksi! Kutsut siirrettiin vain viikolla eteenpäin, mutta nyt näyttäisi siltä, että noin puolet kutsutuista ei silloin enää pääsekään juhlimaan. Lapsi ei ymmärrettävästi osaa vielä tilannettaan surkutella, mutta äidin mieli on vähän apea. Vaikka voi toki hyvin olla, että näillä ensimmäisillä syntymäpäivillä laatu korvaa helposti määrän - ainakin mitä tulee kutsuvierasmäärään.

Sairastumisen myötä unikoulullakin on nyt lyhyt loma. Lapsi nukkuu kainalossa ja syö vuorokaudet ympäriinsä. Rintamaidon funktio vasta-aineiden ja puolustussolujen lähteenä sekä lohduntuojana sairaalle lapselle motivoi kummasti imettämään omien yöunien kustannuksellakin. Omaksi lohdukseni muistelen jostain lukeneeni, että lapset palaavat kyllä tervehdyttyään helposti ennen sairastumista omaksuttuihin rutiineihin. Pitkät yöunet jatkukoot siis silloin.

Sairasta on lohdutettu maidon ja sylin lisäksi yhteisillä lukuhetkillä. WSOY:n muuttomyynnistä mukaan tarttui kaksi Debi Gliorin visuaalisesti houkuttelevaa teosta, Tuulten tuutu sekä Kulta pieni. Sisältö ei ilokseni jäänyt lainkaan kakkoseksi kuvakerronnalle, kiitos kirjoittajan lisäksi loistavan suomentajan (Ilpo Tiihonen). Varsinkin jälkimmäinen teos käsitteli jo sen verran isoja asioita liikuttavilla lyriikoilla sävytettynä, että roskia tuppaa jostain valumaan silmiin kirjaa luettaessa niin äidillä kuin isäihmiselläkin.
 



"Voiko rakkaus mennä rikki", kysyi Pieni. "Ja voiko sen korjata, auttaako liima tai teippi tai tikki?"

"Voihan nenä, nyt tuli tenä", sanoi Suuri. "Sitä kun minä en tiedä, mutta ei rakkautta ainakaan roskiin viedä."
(Debi Gliori: Kulta pieni)



maanantai 29. heinäkuuta 2013

Ensimmäinen.

Tasan vuosi sitten tähän aikaan sain ensimmäistä kertaa rinnalleni pienen, vielä hieman sinertävän käärön. Samaan aikaan niin kummallisen, samaan aikaan aivan käsittämättömän tutulta tuntuvan.

Lapsen asetuttua rinnalle kaikki muu katoaa: ei ympärillä häärivää hoitohenkilökuntaa, ei muistoakaan vielä äsken polttaneesta kivusta, ei hämmentynyttä puolisoa. Keskustelen kätilön kanssa, käyn suihkussa ja syömme yhdessä aamupalaa. Ruumis on läsnä, mutta kaikki fokus tiukasti lapsessa. Ulkona pauhaa koko kesän mahtavin myrsky, mutta siitä minä en tiedä enää mitään.

Ensimmäiset aamuyön unemme nukumme pienessä sairaalasängyssä kaikki kolme. Tai kaikki kaksi, sillä vain vastasyntynyt isä ja vastasyntynyt poika nukkuvat. Minä valvon ja vartioin vastasyntynyttäni. Meidän lastamme.

Meistä on juuri tullut perhe!



lauantai 27. heinäkuuta 2013

Positiivista etäisyyttä.

Lapsella on meneillään suhteellisen haastava vaihe. Tarkoittaa ennustamattomia yöunia (joskus valvotaan, joskus ei - viime yönä taas ei), loputonta äidinikävää ja syliriippuvuutta, nälkävuoden vauhdilla puhkeavia hampaita ja äidin iloksi äänivalikoimaan palautettua kirkumista. Vähän aiempaa kovemmalla äänenvoimakkuudella tietysti.

Olo saattaakin Matemaatikon työpäivän jälkeen olla aika jyrän alle jäänyt. Korvat soivat koko päivän kirkumisesta ja käsivarsia pakottaa jatkuva sylissäpito. Lisätyövoiman kotiin saapuminen ei kuitenkaan tarjoa minkäänlaista helpotusta, koska isäihmisen syli ei tällä hetkellä ole lapsen silmissä vertailukelpoinen äidin sylin kanssa. Sylinvaihto aiheuttaa välittömän kirkumisreaktion ja itku silmissä äitiä kohti ojentuvat käsivarret. Jos isäihminen saakin houkuteltua lapsen esimerkiksi lorukirjan äärelle olohuoneeseen, saa mikä tahansa äidin toimista aiheutuva ääni lapsessa aikaan vimmatun konttausspurtin kohti äitiä. Ja kun jonkun on kuitenkin sitä ruokaakin laitettava, niin lopputuloksena äidin väsyneet kädet väsyvät käytännössä iltaisin vielä vähän lisää, kun isäihminen vetäytyy huolehtimaan muusta kodista.

Ainoa keino saada hetken hengähdystauko suhteellisen intensiiviseksi äityneestä perhe-elämästä, on painaa ulko-ovi takanaan kiinni, ja poistua hetkeksi kokonaan kodin näköpiiristä. Lapsen äitisuhteeseen pätee nimittäin tällä hetkellä osittain myös "poissa silmistä, poissa mielestä". Kauppareissu tien toiselle puolelle ei vielä stressitasoja paljon laske, mutta koko päivän melontaretki eväiden kera auttaa paljon paremmin. Nelisen tuntia melomista täydellisessä kesäsäässä ja parin tunnin evästauko lämpimällä luodolla hyvässä seurassa. Kotiin palatessa olin sekä läpimärkä että onnellinen. Heti ulko-ovella vimmatusti syliin kapuava lapsikin tuntui taas mitä ihanimmalta sylintäytteeltä.





torstai 25. heinäkuuta 2013

Ystävää tositarkoituksella.

Kotiäidin elämä tällaisessa vanhemman polven kansoittamassa kerrostalossa on toisinaan vähän yksinäistä. Tai no niin yksinäistä kun nyt yksveen kanssa voi olla. Mutta sillain aikuiskontaktien osalta. Ihan yksinään saa istua hiekkalaatikon reunalla niinä päivinä, kun ei jaksa retkeillä takapihaa pidemmälle. Varsinkin, kun se lapsikin viilettää takuuvarmasti jo jossain ihan muualla.

Tuossa pari pävää sitten naapurirapun ovesta asteli kuitenkin kohti hiekkalaatikkoa suunnilleen samanikäinen nainen, suunnilleen samanikäinen poika käsivarrellaan. Vaikka nyt normaalistikin ohikulkeville naapureille nyökkäilen, niin tämä yksilö olisi saattanut pelästyksissään tehdä u-käännöksen tervehdykseni kuultuaan. Sen verran innokkaasti tuli kajautettua tervehdykset jo vähän kauempaa, ja samoilla hapilla tiedusteltua heti, että aiasuttestekintäällävai.

Asuivat kyllä. Lapsi ei. Oli vain hoidossa. Tulivat kuitenkin kohteliaasti hetkeksi keinumaan meidän kanssa. Huomasi kyllä, kuinka innostunut sitä voikaan itse olla, kun täysin pyytämättä ja yllätyksenä ilmestynyt keskustelukumppani osaa muitakin tavuja kuin KA, PU ja KO. Harmi vain, että kun lapsi ei ollut oma, niin jutun juuret jäivät aikalailla ilmaan roikkumaan. Hetken mietin, että mitäs. Puhutaanko vaikka taloyhtiöstä sitten?

Onneksi on sentään noi mummot.



keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

Reissuvihko

Unikoulusta hyvää iltaa.

Ensin hyvät uutiset:

Yöimetykset ovat nyt todella Jiin osalta ohi. Yöt ovat sujuneet vaihtelevalla menestyksellä, mutta kertaakaan ei ole tullut sellainen olo, että imettäminen olisi ainoa keino saada lapsi rauhoittumaan/nukkumaan. Maitoa on tarjottu aikaisintaan 05.00, mutta useimpina aamuina todellisuudessa vasta tuntia tai kahta myöhemmin.

Unikoulun henkilökunta ei ole sortunut myöskään turhaan itkettämään lasta. Isäihminen ei ole kaikkina öinä kelvannut lapsen lohduksi, ja niinä öinä (maidottomat) unet on nukuttu tyytyväisesti äidin kainalossa. Äidintarve kun ei kuitenkaan ole yhtä kuin maidontarve.

Päiväunet ovat palanneet parin tunnin -malliin.  Ei joka päivä, mutta useimmiten.


Sitten ne vähemmän hyvät uutiset:

Täyspitkiä yöunia ei ole toistaiseksi saatu lisää. Niitä toki kaivattaisiin, mutta vanhempia lohduttaa jo öiden kehittyminen siihen pisteeseen, että ensimmäiset heräilyt tapahtuvat useimpina öinä vasta 04-05 aikaan. Sehän itse asiassa määritelmällisesti tarkoittaa täysiä yöunia, niihin kun riitti se viisi tuntia yhtäjaksoista unta. Mutta sillain normaalien ihmisten määritelmällä (vanhempien omat yöunet+pari tuntia) uusintaa odotellaan.

Lapsen päiväkiukkuisuus on lisääntynyt. En tosin oikein muista, tapahtuiko se jo ennen unikoulua, mutta tällä hetkellä tuntuu, että lapsi on päivisin suhteellisen räjähdysherkkä. Asialla saattaa olla jotain tekemistä hampaiden kanssa. Alkavan yön aikana testissä onkin vanha tuttu Panadol 125mg.

Päiväimetykset ovat jotakuinkin triplaantuneet. Ei se varsinainen miinus ole, sillä pidän päiväimetystä sekä mukavana että tärkeänä lapsen kannalta. Se pistää kuitenkin taas miettimään uudelleen esimerkiksi kaupunkipäivät, jotka Jaappanista saakka ovat hoituneet suitsait ilman tankkaustarvetta. Ei onnistu enää.


edit: pitikin mennä tänne taas kirjoittamaan mitään. suht hyvien öiden putki katkesi viime yönä ilmeisesti hammaskipuun, ja täällä sitä taas istutaan silmät ristissä.

lauantai 20. heinäkuuta 2013

Aamujen aamu.


Ensimmäinen kokonaan nukuttu yö! Omassa sängyssä!

Ensimmäinen!

ps. elimistö alkaa selvästi päästä vähitellen vihille siitä, että myös äidit saavat nykyään taas vähän nukkua. Muutamasta paremmasta yöstä huolimatta iltaisin ja iltapäivisin iskee aivan järkyttävän lamaannuttava nythetisänkyyn-kooma. Luulen, että pää haluaa vain varmistaa, että se univelka tulee kuitattua nyt nopeasti ennen korkomarginaalien nousua.

torstai 18. heinäkuuta 2013

Hopes up.

Kumma, miten paljon energiaa voi saada yhdestä huonosti nukutusta yöstä! Tänään olin heti aamusta ylhäällä sillä asenteella, että nyt tehdään maailma valmiiksi, ja väsymyksestä huolimatta koko päivä meni suhteellisen positiivisella vireellä. Jotain ehkä kertoo päivän tahdista, että aamulla 07.30 olin jo käyttänyt koirat kolmen vartin lenkillä, hoitanut omani ja lapsen aamupesut sekä ruokkinut nälkäisen lauman. Ennen yhdeksää oltiin jo Helsingissä jonottamassa kauppaan.

Ai että mistä moinen energia? Olohuoneessa huonosti nukutusta yöstä tietysti!

Unikoulumme ehti tässä välissä saada jo vähän kehnot käänteet, kun toissayön ensimmäiseen yösyöttöön ei maidontuotantoon kykenemättömästä isäihmisestä ollut mitään lohtua. Kymmenisen minuuttia kuuntelin seinän takana yltyvää itkua, sitten siirryin suosiolla lapsen näköpiiriin. Matemaatikko puolestaan siirtyi olohuoneeseen jatkamaan omia katkonaisia uniaan, ja minä Jii kainalossa meidän sänkyymme. Päätin kuitenkin pitäytyä päätöksessäni olla imettämättä yön aikana, ja niinpä sitten mentiin sinne viiteen asti melkoisen unisirkuksen voimin, mutta imettämättä. Jostain syystä lapselle riitti paremmin pelkkä äidin läheisyys, ja lempeän päättäväinen ruokatarjoilusta kieltäytyminen otettiin vastaan huudon sijaan melko mitättömällä kitinällä. Välillä kuunneltiin puhelimesta vähän kehtolauluja, välillä hyräilin hiljaa itse ja silittelin lasta. Tunnin kiehäämisen jälkeen saatiin noin puolitoista tuntia katkotonta unta, sitten taas vähän häröiltiin, nukuttiin vähän lisää ja lopulta herättiin hämmentävän onnellisina uuteen päivään. Harmi vain, että kello oli siinä vaiheessa vasta viisi. Harkitsin hetken, josko lopettaisin kerralla kaikki yösyötöt, ja nousisin keittelemään puuroja, mutta koska tarkoituksena on jatkaa ainakin aamu- ja iltasyöttöjä vielä tästä eteenpäinkin, tarjosin maidot ja silittelin virkeää lasta uudelle uniretkelle. Puoli kahdeksan aikaan sitten vasta lopulta nousimme.

Päätin silloin, että unikoulu viedään loppuun vaikka sitten valvoen. Sovimme Matemaatikon kanssa, että aloittelen unet olkkarissa, ja siirryn sitten tarvittaessa heti makuuhuoneeseen jatkamaan. Tällä tavalla saisin ainakin muutaman laadukkaan unitunnin yötä kohden.

Mutta mitä ihmettä. Seuraavan yön nukuin ihan älyttömän katkonaisesti (ei pääparka enää muuta osaa), ja heräilin katsomaan kelloa vähän väliä. Olin ihan orientoitunut siihen kello yhden yöhuutoihin, mutta puoli kahteen mennessä en ollut kuullut vielä mitään. Enkä kolmeen. Enkä puoli viiteen. Enkä viiteen. 05.20 kuulin lopulta seinän takaa lapsen heränneen, ja siirryin saman tien ruokkimisaikeissa makuuhuoneeseen, ettei tyyppi ehtisi liikaa virkistyä. Siinä hämmentyneet ja onnelliset kohtasivat, kun yönsä nukkunut äiti kohtasi yönsä nukkuneen lapsen. Lapsi jatkoi ruokailun jälkeen uniaan vielä puoli seitsemään, mutta itse en taas innostukseltani pystynyt enää nukahtamaan, joten jätin Matemaatikon nauttimaan harvinaisemmista aamu-unista, ja suuntasin itse koirien kanssa lenkille.

Ja arvatkaa mitä? Lapsi oli nukkunut koko yön kaiken lisäksi omassa sängyssään! Isäihminen oli nostanut lapsen viereensä vasta silloin 05.20, kun oli tajunnut lapsen olevan ihan hereillä. Muuten koko yö oli kuulemma sujunut suhteellisen tiheillä (ja täysin itkuttomilla!) herätyksillä, mutta lapsi oli nukahtanut aina kertakaadolla uudelleen ilman kummempia temppuja. Ensimmäinen kokonainen yö omassa sängyssä!

Nyt ovat tietysti toiveet korkealla ensi yön suhteen, mutta yritän silti pitää mielessä, että seuraavat yöt voivat olla taas ihan toista maata. Mutta niistä selvitään kyllä! Väitän vakaasti, että yösyötöt olivat nyt Jiin osalta tässä!

tiistai 16. heinäkuuta 2013

Negatiivi.

Viimeiset viikot ovat olleet noin niin kuin lapsiperhe-elämän näkökulmasta järkyttävän raskaita. En tiedä, kantoivatko ne kuuluisat hormonit tänne asti, vai mikä auttoi jaksamaan, mutta ainakaan enää tähän väsymykseen ei auta kuin uni.

Yöt ovat olleet kaoottisia. Jii heiluu vanhempiensa välissä kuin sekuntiviisari, potkien tasaminuutein (kuvainnollisesti) jompaa kumpaa johonkin ruumiinosaan. Yöimetyksiä on edelleen jäljellä yhdestä kolmeen kappaletta, mutta niiden lisäksi tyyppi ponkaisee itkien pystyyn jonkin epäselväksi jäävän syyn takia noin 1-5 kertaa yössä. Oman hypoteesini mukaan lapsi itkee itsekin väsymystään ja jatkuvia herätyksiä, mutta mitään ratkaisukeinoa emme silti ole keksineet.

En ole yhtään sellainen unikouluihminen. Eikä ole kyllä lapsikaan. Antaisin Jiin nukkua kainalossa ja syödä öisin vaikka kouluikään asti, mutta koska omat vanhemmuuden voimavarani alkavat olla väsymyksestä johtuen aikalailla punaisella, olemme joutuneet miettimään jonkinlaisia uusia ratkaisuja nukkumisjärjestelyihin. Tällä hetkellä tilanne on välillä niin raskas, että joudun arpomaan, itketänkö lasta yöllä unikoulun muodossa vai päivällä oman väsymykseni muodossa. Jälkimmäisellä tarkoitan siis lähinnä univajeen lyhentämää kärsivällisyyttäni suhteessa lapsen luovuuteen, en sitä, että lapsi varsinaisesti itkisi väsynyttä äitiään. Väsynyt äiti kun on näköjään ihan yhtä hyvä pomppulinna ja kynsienteroitusalusta kuin virkeäkin äiti.

Tällä hetkellä tavoitteita on vain yksi: saada lapsi nukkumaan yönsä paremmin. Tätä tavoitetta ajatellen keskitymme nyt täysillä siihen, että a) lapsi ulkoilee riittävästi, b) lapsi syö päivisin hyvin (jottei tarvitse pelätä sen näkevän nälkää yöllä) ja c) päiväunet ovat mahdollisimman pitkät. Tai oikeastaan tavoitteita on siis kaksi. Lapsen yöunien lisäksi toiveena on tietysti saada äidin univelkoja lyhennettyä mahdollisimman pikaisesti.

Molemmat tavoitteet mielessä olemme nyt päätyneet kokeilemaan vihdoin sitä isäunikoulua. Itse majailen siis tällä hetkellä patjalla olohuoneen lattialla, ja Matemaatikko koisii pikku-Jii kainalossaan. Ensimmäinen kokeiluyö sujui suhteellisen hyvin, joten odotukset ovat korkealla Jiin nukkumisen suhteen. Oma univelkani puolestaan on sen verran kroonistunutta, että ainakin ensimmäisenä yönä lähinnä valvoin kuunnellen omaa tiheää sykettäni. Pelkäsin nimittäin, etten nyt äkkiä nukahda. Parasta mahdollista unilääkettä moiset pelot. Ongelmana on myös asunnon pieni koko, ja se, että Jiin äänenvoimakkuus ohittaa äänieristetyn seinän lisäksi myös korvatulpat, ja herättää joka kerta vahtivuorossa olevan Matemaatikon lisäksi myös minut. Vielä pitäisi nimittäin jostain saada sinnikkyyttä pysyä pois sieltä makuuhuoneesta ja ihan oikeasti antaa Matemaatikon hoitaa hyssyttelyt, vaikka Jii vähän enemmän ääntään korottaisikin. Vieläkään ei ole kuitenkaan tavoitteena/tarkoituksena huudattaa lasta uneen, joten sitä kultaista keskitietä etsitään edelleen. Varmaan niin kauan, että lapsi väsyy onnettomiin vanhempiinsa, ja rupeaa nukkumaan ihan omatoimisesti.

perjantai 12. heinäkuuta 2013

Lomakuulumiset.

Hoh hoi. Taas on tapahtunut vaikka mitä.

Enstekskin. Käytiin Pohjanmaan mummolassa. Tuttuun tapaansa Jii kirkui kaksi ensimmäistä yötä (ja yritti jostain syystä kiipeillä tokkurassa pitkin seiniä vimmatulla vauhdilla), ja vasta kolmantena rauhottui hieman jopa nukkumaan. Muistin taas, miksi kotona on niin kivaa. Junamatkat menivät silti oikein leppoisasti, kiitos kahden hengen työskentelyhyttien ja lattialle levitettävän viltin.

Samassa rytäkässä Jii meni ja täytti yksitoista kuukautta. Ei jäänyt huomaamatta, kun muistisairas isoisä kyseli vartin välein, että "kuinkas vanha tämä pikkumies nyt onkaan". Suretti ja huvitti samaan aikaan.

Kotona ollaan nukuttu sensaatiomaisen huonosti, askarreltupaskarreltu Meidän Lasten Kasvistoa, panikoitu lähestyvää syksyä ja elämänmuutosta, tapettu urakalla huonekasveja, saatu lemmikeiksi banaanikärpäsiä, löydetty Jiille maailman paras yksivuotislahja, haaveiltu omasta ajasta enemmän kuin sitä on saatu toteutettua, heivattu hoitovastuuta enemmän Matemaatikolle, ja käyty muun muassa elokuvissa sekä pussikaljalla kaverin kanssa (pientä ristiriitaisuutta saattaa jonkun mielestä olla ilmassa), steriloitu (tai steriloitettu) yksi kappaletta koiria, vietetty yhdeksänvuotispäivää (Matemaatikko <3), tuskailtu tavarantäyteistä sotkuista kotia, mutta silti retkeilty kierrätyskeskukseen löytöjen perässä, syöty hyvin ja syöty huonosti, imetetty jatkuvasti ja unohdettu imettää kokonaan, päätetty rokotetutkimus ja ilmoittauduttu seuraavaan, keskiluokkaistuttu polyrottinkisten parvekekalusteiden ja sijoitusasunto-osuuden muodossa, hikoiltu ihan fyysisesti varaston kylmyydessä ja mietitty tulevaisuuden työkuvioita henkisen hikoilun saattelemana. Noin niin kuin muun muassa.

Ja ai niin. Nähty kohtuullisen paljon vaivaa, jotta saatiin ostetua jumalattoman kalliilla suhteellisen pahoja (luomu)mansikoita. Cityvihreät amatöörihipit asialla.

Päälimmäisinä tunteina tällä hetkellä on lamaannuttava väsymys ja rintaa puristava kauhu kesän loppumisesta ja opiskeluiden alkamisesta. Samaan aikaan mahtava odotuksen tunne ja hyytävä paniikki kaiken sujumisesta.  Enää kuukausi lomaa jäljellä.

Tietoja minusta