Hajanaisia muistiinpanoja.

Mitähän näistä päivistä jää lopulta mieleen? Minulle, Matemaatikolle tai Jiille? Huomaanko muutaman vuoden päästä, etten oikeastaan muista, minkälainen lapsi oli silloin, kun se oli..niin..minkäs ikäinen se silloin olikaan? Puhuiko se jo jotain? Osasiko kävellä? Mitä me silloin oikein tehtiin?

Jii täyttää kohta vuoden ja kaksi kuukautta. Kaksi kuukautta sen ensimmäisen ikävuoden päälle ovat tuoneet varmaan saman verran uutta kuin se koko edeltävä vuosi sitä ennen. Jii ei vielä puhu, mutta hapuilee kovasti sanoja. Välillä hapuilu tuottaa jonkun ihan oikean sanankin, mutta käyttöön ne eivät ole vielä jääneet. Edes se "äi-ti". Kaakatuksen tilalle on kuitenkin tullut konsonanttirikkaampaa jokeltelua, joka on selvästi jo sukua puheelle.

Ensimmäisestä askeleesta on viikossa edetty jo kolmeen peräkkäiseen. Kävely-yritykset ovat harvoja ja satunnaisia. Ilmeisesti palvelu kotona on sitä luokkaa, että ulottuvuus asioihin on ilman kävelykykyäkin riittävän hyvä. No, omalla vauhdillaan.

Tällä hetkellä hauskinta ikinä taitaa olla asioiden nimeäminen. Siis se, että joku muu nimeää. Hämmentävää on lapsen symboliikan taju. Ettei asian tarvitse näyttää joka kirjassa samalta, vaan pelkkä samankaltaisuus riittää tunnistamiseen. Lapsi on mestari löytämään kuvakirjojen sivuilta erityisesti ankat, koirat ja autot. Ankat ovat muutenkin lelujen parhaimmistoa tällä hetkellä. Uniriepua tai pehmolelua emme ole lapselle onnistuneet lanseeramaan, mutta useimmiten lapsen nyrkistä löytyy joku talouden kuudesta muoviankasta, välillä yksi molemmista käsistä. Myös nukkuessa. Ankka on myös yksi todistettavasti kuulluista sanatapailuista.

Ja voi kyllä. Jii tykkää kovasti kaikenlaisista isoista autoista ja työmaakoneista. Keittiön ikkunasta näkyvät naapurityömaan nostokurjet jouduttavat mukavasti ruokailuhetkiä, samoin ohiajavat bussit. Emme silti syytä sukupuolta, vaan itseämme. Niitä nyt vaan on täällä paljon (työmaakoneita ja busseja), ja niitä on helppo lapselle osoittaa ja nimetä. 

Jii on myös aktiivinen näyttämään tunteensa. Isä ja äiti saavat joka aamu aamusuukkonsa ja päivän aikanakin useita lisää. Hellyyttävintä on otsan kopauttaminen varovasti äidin tai isän otsaan - meillä kun on Matemaatikon kanssa vuosia ollut tapana hieroa otsiamme vastakkain. Myös märät pusut kuuluvat valikoimiin. Niistä saavat osansa äidin ja isän lisäksi esimerkiksi tavaratalon mallinukkelapset sekä satunnaisesti esim. vesimeloni.  En tiedä, mitä se Sokoksen mallinukke-parka mahtoi ajatella, kun Jii eräänä iltana niin antaumuksella paijasi ja pussaili sitä vaateostosten lomassa. Ihmetteli vähän kylmää ja kovaa vastaanottoa, mutta jatkoi silti sinnikkäästi.

Uni on nykyään katkonaista, aamuyön syöttö edelleen ohjelmassa. Muu ruoka maistuu vaihtelevalla menestyksellä. Paras tapa saada lapsi maistamaan uusia ruokia, on syödä niitä itse, ja olla tarjoamatta hänelle. Syömään houkuttelu näyttää olevan käänteisesti yhtä tehokas metodi. Ilman houkuttelua ei tarvitse montaa minuuttia odottaa, kun pieni käsi ilmaantuu lautasen reunalle, ja nappaa osansa. Näyttää maistuvan niin kermainen kalapasta kuin sushikin. Samat ruoat tarjottuna aiheuttaisivat mitä todennäköisimmin voimakasta vastustusta.

Ja jos jokin on tässä viimeisen kahden kuukauden aikana lisääntynyt, niin äänenvoimakkuus. Eipä tarvitse ainakaan miettiä, saako lapsi tulevaisuudessa äänensä kuulluksi. Saa varmasti. Muun kuulemisesta sen jälkeen ei sitten voikaan olla enää niin varma.

Sushivaras.

Sekä että.

Hengissä ollaan! Kipeinä, mutta hengissä silti. 

Arki on nykyään tätä: aamulla yritän sekä syöttää Jiin mahdollisimman myöhään että herätä itse mahdollisimman aikaisin herättämättä samalla lasta. Junassa yritän sekä pysyä hereillä että tehdä kiireellä mahdollisimman paljon tekemättömiä koulutöitä. Koulussa yritän sekä keskittyä itse asiaan että olla kauheasti miettimättä aamulla itkemään jäänyttä lasta. Kotimatkalla yritän sekä kestää mahanpohjassa kurnivan nälän (optimoituun aikatauluun ei kuulu ruokatunteja) että tsempata itseni puristamaan vielä vähän kouluhommia ennen kotia. Kotona yritän sekä keskittyä täysillä lapseen että saada hetken hengähdettyä. Lapsen nukkumaanmenon jälkeen yritän sekä jatkaa koulutöitä että mennä ajoissa nukkumaan. Yöllä yritän näköjään sekä nukkua että saalistaa pitkin sänkyä poukkoilevaa ipanaa.

Muutama viikko tällaista ja yritänkin aamuisin enää selvitä hengissä sängystä junaan ja koululle.

Ilmassa on siis eräänlaista tilapäistä (?) levottomuutta. On tullut sarja poskihampaita (puhjenneita nyt yhteensä 12), ja kun niistä kivuista vihdoin päästiin, iski flunssa. Flunssan loppumetreillä näkyvät kulmahampaat pilkottelevan ienten alla. Veikkaanpa, että niiden puhjettua onkin jo sopivasti uuden flunssan vuoro.

Kipeä lapsi ei syö ja nälkäinen lapsi ei nuku. Tai syö, mutta liian vähän, ja nukkuu, mutta liian huonosti. Ruokailuhetket ovat nykyään syvästi vihattuja taistelutuokioita, joista yritetään selvitä hyvillä fiiliksillä ketään huudattamatta, mutta edes puolet normaalista ruokamäärästä kuluttaen. Yritetään pysyä itse järjissämme, mutta olla silti opettamatta lasta miljoona viihdykettä vaativaksi ruokapöydän tyranniksi. Ehkä joka viides ruokailu sujuu niin kuin ennen vanhaan, muut ovat melkoista suossa tarpomista. Siinä vaiheessa, kun ikkunat, seinät, verhot, lattia, pöytä ja äiti ovat jos jonkinlaisessa soseessa, on yleensä hauskaa enää koirilla, jotka pöydän alla päivystävät sinkoilevia ruoan palasia.

Niin, ja se eroahdistus. Ensimmäiset viikot kouluunpaluun jälkeen menivät ihan mukavasti, mutta vähitellen tyyppi on kai tajunnut muutoksen pysyvyyden. Tällä hetkellä isäihmisellä ja lapsella sujuvat päivät ihan mukavasti tasan niin kauan kuin minä olen pois näkyvistä. Itku alkaa helposti jo siinä vaiheessa, kun lapsi bongaa ikkunasta kotiinpalaavan äidin. Ja kotona 98% ajasta kuluu joko kiinni äidissä tai äidin välittömässä läheisyydessä. Lapsen eroahdistuksen myötä isäihminen on onnistunut ulkoistamaan itsensä lähes täysin kaikesta lapseen liittyvästä hoitotoiminnasta minun läsnäollessani. Koska karmea huuto, jos jotain yrittää. Siis oikeasti sellainen sydäntä särkevä, räkää roiskuva äläjätämuaäiti-parku, jos isäihminen yrittää esimerkiksi vaihtaa lapselta vaipat. Erittäin palkitsevaa meille molemmille.

Mutta jotain positiivistakin. Lapsi on vihdoin ottanut ensimmäisen askeleensa. Varhaiseksi liikkeellelähtijäksi kävelemään oppiminen on antanut odotuttaa itseään melko pitkään, mutta kyllä se sieltä näköjään tulee silti. Askel kerrallaan.