Lapsi pääsi ensimmäistä kertaa lääkäriin. Aika kauan siinä kestikin. Onneksi.
Työdiagnoosin teki äiti itse huterilla taidoillaan. Kun sattui niin somasti, että meneillään oli juuri valmistautuminen infektiojakson tenttiin. Kumea tynnyrimäinen yskä, joka sai yöllä vanhemmat pomppaamaan säikähdyksestä pystyyn, sekä vinkuva sisäänhengitys. Lapsen ensimmäinen laryngiitti. Päädyimme kuitenkin naapurin lääkäriasemalle diagnoosia varmentamaan, mikä olikin paha virhe.
On nimittäin niin, että ilmeisesti lastenlääkäriksi voi erikoistua oppimatta lainkaan käsittelemään lapsia. Ja lääkäriksi ilman, että osaa lainkaan kohdata asiakasta. Käynti itsessään oli kyllä lääkäriksi opiskelevalle äidille hyvin opettavainen kokemus, sillä mistäpä muusta sitä paremmin oppisi kuin muiden virheistä.
Ai että mitä se sitten teki? Pääsin juuri ja juuri istumaan hyväntuulinen, mutta väsynyt lapsi sylissäni, ja sain kerrottua omat epäilyni, kun lääkäri kirjaimellisesti syöksyi stetareiden kanssa meitä kohti. Säikähdin itsekin, joten en ihmetellyt lapsen purskahtamista hätääntyneeseen itkuun. Kurkku suorana karjuvalta lapselta tuntuu aika turhalta kuunnella keuhkoja, mutta se tehtiin heti sen jälkeen kun lääkäri oli tiukkaan tahtiin neuvonut, mistä pitää kiinni, ettei lapsi pääse rimpuilemaan. Perustutkimukset risat punaisena huutavalta kaverilta, sen jälkeen hoito-ohjeet mutisten sinne lapsen huudon sekaan, ja lapselle pari käskevää "ei sulla hei oo mitään hätää" -rohkaisua. Käypä hoito päypä hoito, näytti lääkäri tuumivan, kun kysyin infektiotautien kirjassa mainitusta "helposta, halvasta ja yksinkertaisesta hoidosta, jota voi suositella kaikille avohoitopotilaille". Kiitti hei ja kahekskytviiseuroa.
Ei harmittanut hinta eikä hoidon puute. Harmitti täysin vuorovaikutuskyvytön lääkäri, joka ei osannut yh-tään kohdata pientä lasta potilaana. Harmitti, että lapsen ensimmäinen kokemus lääkäristä oli noin karmiva. Harmitti, etten lähtenyt reissaamaan vähän pidemmälle sen omasta lapsuudesta tutun luottolääkärin luokse. Ja no joo, tottapuhuen harmitti se kahekskytviis euroakin noin onnettomasta vastaanotosta. Harmittaa kaikkien niiden muiden vanhempien puolesta, jotka eivät välttämättä tajua, että ei sen ihan noin pitäisi mennä. Ja harmittaa, että tuollainen on ylipäänsä päätynyt lastenlääkäriksi.
Mutta lapsi. Ihan entisellään jo. Yksi yö valvottiin vinkuvaa hengitystä kuunnellen, makuuhuoneen ikkuna auki palellen, ja siinä se sitten oikeastaan olikin. Kiitti hei laryngiitti, ei tartte tulla uudestaan!
