Neljä.

Kun Kirppu täytti kolme, tuntui kuin joku olisi pistänyt vaihteen vapaalle, ja aika olisi lähtenyt rullaamaan kiihtyvällä tahdilla. Viimeinenkin vauvamaisuus karisi kai sinä syntymäpäivän vastaisena yönä, ja sen jälkeen meillä asui vinhaa vauhtia kasvava leikki-ikäinen. Seuraavan vuoden aikana tuli pituutta kuutisen senttiä, humps vain, hiukset käpertyivät supersuloisille kiharoille, keskustelut vuoroin vakavoituivat ja vuoroin muuttuivat ihan riemastuttavan sekopäisiksi. Kai isoveljeyskin kasvatti - uusi vauva talossa sai kaikki katsomaan asioita ihan uudesta perspektiivistä.

En tiedä, tottuiko siihen vapaalla rullaamiseen jossain vaiheessa, vai onko aika jo armollisempi, mutta harppaus neljävuotiaaksi ei tuntunut äidistä enää ihan yhtä hurjalta kuin edellinen ikäloikka. Kuten syntymäpäivillä mummin kysyessä Kirpulta, miltä neljävuotiaana olo nyt tuntuu; "aika samalta kuin eilenkin".

Neljävuotiaan elämässä hänen omien sanojensa mukaan "ei mikään ole tärkeämpää kuin Pikkusisko". Kirpulla ja Pikkusiskolla onkin erittäin tiivis sisarussuhde, jossa vuorotellen halataan ja purraan (lähinnä Pikkusisko on vastuussa jälkimmäisestä), työnnetään edellä tai estetään etenemästä, halutaan syliin tai kokonaan pois näkyvistä, mukaan leikkiin tai kauas kaikesta leikkiin liittyvästä. Kirppu ei vielä oikein hahmota, kuinka tärkeä hän Pikkusiskolle onkaan. Jos hahmottaisi, todenäköisesti halkeaisi ylpeydestä.

Toisiksi tärkeintä lienee Batman. Tai äiti. Järjestys on vähän epävarma. Tiivis suhde Palomies Samiin hiipui joskus kevään aikana, ja ihan varkain kaikki olikin vain batmanbatmanbatman. Lahjatoiveet ja syntymäpäiväjuhlien teeman voikin tästä varmaan jo päätellä.

Neljävuotias Kirppu on luonteeltaan alkanut muistuttaa yhä enenevissä määrin isäänsä. Kai vastapainoksi tuolle pienemmälle tuittupäälle, joka monen mielestä muistuttaa kovasti äitiään. Kirppu on vilkas lapsi, joka mieluiten juoksee, ja vielä mieluummin lentää kädet ojossa vinhaa vauhtia eteenpäin. Oppi pyöräilemään keväällä viuh vain, ja kiitää nyt pitkin katuja punaisella paronillaan. Kirppu on hiljaa vain nukkuessaan, joten lopputuloksena on tauotta lörpöttelevä ikiliikkuja, joka pysähtyy lähinnä päästessään keskustelukontaktiin ohikulkijoiden kanssa.

Ja kuitenkin. Äänekkäästä virtalähteestään huolimatta Kirppu on samaan aikaan tunteellinen pohtija, joka kyselee vaikeita asioita kuolemasta ja aikuistumisesta, äidin ikävästä ja Laika-koiran kohtalosta. Tykkää halata ja olla lähellä, istua sylissä ja pitää kädestä nukahtaessaan. Ja toisaalta kaipaa selvästi jo enemmän omaa tilaa, kieltää joskus halaamasta, pyyhkii dramaattisesti märät suukot poskiltaan ja haaveilee omasta huoneesta, jonka oveen voisi laittaa lukon, ettei Pikkusisko pääsisi käsiksi hänen tavaroihinsa.

Neljävuotias on niin käsittämättömän moniulotteinen kokonaisuus. Niin pieni ja vauvanpehmeä vielä, mutta silti jo pieniä irtiottoja tekevä, itsenäinen yksilö. Ei välttämättä osaa edes ärrää sanoa, mutta ajatukset kulkevat silti omia polkujaan niin kaukana laatikon ulkopuolella, että sivustaseuraajaa huimaa. Tarvitsee vielä apua saadakseen housun napit kiinni, mutta kiipeää silti puuhun ketterästi kuin pieni orava. Neljävuotias on kuin picassolaiseen käärepaperiin kääritty schrödingeriläinen paketti, jonka sisältö on aina jotain muuta kuin kuvittelit edes osanneesi odottaa.

Vuosikas.

Meillä ei asu enää yhtään vauvaa.

Pikkusiskon vauvavuosi tulee jäämään historiaan tähänastisen elämäni nopeimmin kuluneena vuotena. En muista tänä vuonna mitään kevättä nähneenikään, kun ensin oli talvi, ja suunnilleen suoraan toppahaalareista vaihdettiin shortseihin ja t-paitaan. Viime vuonna odoteltiin koivuihin lehtiä pitkään ja hartaudella, tänä vuonna ne vain yhtenä aamuna olivat siellä. Samaa tahtia tuntuu kuluneen muukin vuosi. Ja jossakin siinä sivussa minun pieni nykerönenäinen vauvani on kasvanut taaperoksi, joka melkein jo kävelee ja melkein jo puhuu.

Melkoinen taapero meille onkin muuttanut. Hän on kyllä jotain aivan erilaista kuin olisimme koskaan osanneet odottaakaan. Hyvä niin, sillä romutettuaan lähes kaikki kuvitelmat heti ensimmäisen vuoden aikana, hän saa nyt toivottavasti kasvaa rauhassa ihan omaksi itsekseen ilman kenenkään luomia muotteja ja rajoitteita.

Meidän 1-vuotiaamme:

• on 76,5 cm pitkä ja painaa 9,8 kg.

• on vilkas. Jopa paikallaan istuessa vähintään toinen jalka vispaa aivan tauotta. Paikallaan hän makoilee ainoastaan nukkuessaan tai ollessaan kuumeessa (kuten eilisten rokotusten jäljiltä).

• ei kuitenkaan kävele vielä, paitsi tuen kanssa joitakin askelia. Konttaa silti aivan koomisen kovaa.

• rakastaa kiipeämistä. Kiipeää vaivatta sohvalle, nojatuoliin, syöttötuoliin, sekä vanhempien korkealle sängylle. Osaa onneksi myös peruuttaa nätisti ja turvallisesti alaskin. Ainakin useimmiten.

• rakastaa isoveljeään. Antaumuksella ja ehdoitta. Roikkuisi mieluiten siellä missä veikkakin on, ja useimmiten heti herättyään kiipeää veikan sänkyyn vähän paijailemaan ja halimaan. Nauraa hersyvästi veikan hölmöimmillekin tempuille ja irvistelyille. 

• rakastaa musiikkia. Sai elämänsä ensimmäisessä konsertissa (Ammuu) totaalisen kajahduksen, ja tarpeeksi iloluontoiset rytmit saavat nykyään koko vauvan heilumaan ja pomppimaan kuin napista painamalla. 

• tykkää kiljahdella, muussata erilaisia ruoka-aineita ja tiputella niitä sitten pienissä erissä lattialle, kerätä ja kumota melkein loputtomalla loopilla ihan mitä tahansa, paukuttaa kattiloita yhteen, kylpeä, tehdä pitkiä tutkimusretkiä ja oikeastaan mitä tahansa, mikä sisältää liikettä ja toimintaa.

• ei malta oikein pysähtyä esimerkiksi kuuntelemaan kirjoja. Kirjojen tuhoaminen sen sijaan luonnistuu vaivatta.

• nukkuu vielä vaihtelevasti yhdet tai kahdet päiväunet, kestoltaan mitä tahansa 15 minuutin ja 1,5h väliltä. Öisin unta kertyy keskimäärin 12h, josta valitettavan iso osa käytetään edellen yöruokailuihin (2-4x/yö). 

• pitää ruoasta ja syö välillä isompiakin annoksia kuin isoveljensä, mutta vaatii välillä omat temppunsa ja viihdykkeensä, että ylipäänsä suostuu maistamaan. Kun on päättänyt olla syömättä, ei mikään taikatemppu enää saa suuta avautumaan. Ruoka sen sijaan lentään komeissa kaarissa milloin minnekin, kun rautakoura salamannopeasti pamauttaa lusikan pöytään.

• hakee kovasti ensimmäisiä sanojaan. On jo monta kertaa kuultu sanovan selkeä "äiti" (useimmiten "äittä"), ojentavan kätensä ja sanovan "anna" sekä veljen napa-lauluja matkien hokenut "apa, apa". Muuten juttelu on useimmiten suloista pääpättämistä. Halutessaan maitoa aloittaa surkean "mämmämmämmämmämmäm"-valitusvirren. 

• on kaikkea tätä kotona ja tuttujen ihmisten läsnäollessa, mutta vieraammassa seurassa muuttuu yhtäkkiä hiljaiseksi tarkkailijaksi, joka pistävällä katseellaan tutkii kaiken ympärillään. Useimmiten pillahtaa itkuun intensiivisen tuijottelusession päätteeksi.

•  muistuttaa kovasti isoveljeään ollen samalla kuitenkin aivan omannäköisensä mussukka. Vieraiden silmissä toimittaa useimmiten sujuvasti "pikkuveljen" virkaa.

On ollut ihana olla kotona taas yhden vauvavuoden verran. Seurata sekä Kirpun että Pikkusiskon kasvua, ja olla huolehtimatta päivähoidoista ja edes osan vuotta omista opiskeluasioistakin. On tämä silti ollut paljon raskaampaakin kuin ennalta osasin kuvitella. Tuntuu, että käteen jää näistä molemmista vauvavuosista päälimmäisenä väsymys, ja olisikin ihana päästä kokemaan myös sitä kotiäidin arkea, kun yöt ovat jo ehjiä eikä omaa ajatusmaailmaa ja käyttäytymistä säätele lähinnä unenpuute.

Nyt meillä on vielä kesä aikaa hengähtää, mutta sitten alkaa taas uusi arki, joka on suurimmaksi osaksi vielä aivan hämärän peitossa. Minä palaan vielä vajaaksi kahdeksi vuodeksi opiskelemaan, Matemaatikko jää syksyksi hoitamaan lapsia, kevääksi etsitään ja toivottavasti löydetään ihana hoitopaikka lapsille, muutetaan joko täällä tai toiseen kaupunkiin, suunnitellaan soittotunteja ja uimakouluja ja ennen kaikkea yritetään kaiken kiireen keskellä muistaa se kullanarvoinen lause, että "minun arkeni on jonkun lapsuus".

8kk.

Kahdeksankuinen. Melkein vuoden jo! Ja ihan oikeasti - vastahan se syntyi!

Kahdeksankuisella on mittaa 70cm ja 8.6kg. Lähes täsmälleen samat mitat kuin Kirpulla samanikäisenä. Päänympärystää myöden.

Ei vielä konttaa, mutta ryömii hurjaa vauhtia, toinen käsi koukussa, toinen suorana. Istuu tukevasti ja on todistettavasti pari kertaa saanut itse itsensä istuma-asentoon. Löytynyt myös polviseisonnasta pinnasängyn reunaa vasten. Hakeutuu välillä kokeilevasti konttausasentoon, mutta tavoitteellinen eteneminen vaatii toimivaksi havaitut työkalut, joten eteneminen tapahtuu siis ryömien. Ryömisi sitten senkin edestä. Ihan mihin tahansa.

Syö paremmin kuin isoveljensä aikanaan. Mutta juuri kun tämän lapsen kohdalla ajattelin olla sortumatta mihinkään sormiruokailuihin, on juuri tämä yksilö viime aikoina antanut hyvin vahvoja viitteitä siitä, että soseiden aika on ohi. Syötäväksi kelpaa lähinnä omin sormin suuhun viety. Sen turvin onneksi vielä vähän sosemaisempikin tavara. Jos pitäisi valita lempiruoka, sanoisin porkkanasose. Sormiruoista mieluisinta tuntuvat tällä hetkellä olevan sitrushedelmät. Hampaita on tullut kaksi alaleukaan, ja näillä terävillä talttahampailla taitavasti veistelläänkin joko appelssiininlohkoja tai äidin leukaa.

Ei edelleenkään malta päivisin keskittyä rintaruokintaan, mutta syö senkin edestä öisin. Kukaan ei jaksa edes ajatella mitään ylvieroituksia tai unikouluja.

Kiinnostavinta tällä hetkellä ovat puhelimet ja hammasharjat. Nämä saavat useimmiten herpaantumattoman huomion ja pelottavan päättäväisen liikehdinnän tavoiteltua esinettä kohden. Rakastaa rummuttamista ja muita ääniä tuottavia asioita. Tuottaa myös itse runsaasti ääntä juttelemalla (maama-määmä, paapa-pääpä) ja kiljahtelemalla. Takuuvarma kiljahtelun aiheuttaja on hetkeksi näköpiirin ulkopuolelle kadonneen isoveljen paluu.

On kodin ulkopuolella usein kovin vakavan ja tuumivan oloinen, mutta repeää useimmiten riemuun jo kotirappusissa. Kotona onkin sitten yhtä hymyä ja hihkumista. Meidän rakas! ♡

Pikkusiskon osa.

Jotenkin aavistelen, että tätä joudun vielä tulevaisuudessa pyytelemään anteeksi. Anteeksi, etten sinun lapsuudessasi kirjoittanut niin paljon kaikkea muistiin! Anteeksi, että sinulle ei ole jäänyt niin paljon muistoksi todisteita varhaislapsuudestasi kuin isoveljellesi.

Kirjoittamisen sijaan olen ihan täysin hurahtanut tuijotteluun. Arki on pitkälti samaa kuin Kirpun kanssa, (vaikka todellisuudessa ei yhtään - yhtä arkista silti), mutta ehkä ensimmäisen vauvavuoden ohikiirehtimisestä säikähtäneenä olen oppinut katselemaan Pikkusiskoa kuin harvinaista taideteosta, jonka saa nähdä vain kerran elämässään. Tuijottelen nukkuvaa vauvaa, ruokailevaa vauvaa, leikkivää vauvaa. Vauvaa isänsä sylissä, isoveljensä paijattavana, omilla käsivarsillani. Ryömimässä, istumassa, makoilemassa.

Ja voi, mikä taideteos hän oikeasti onkaan! Niin ihana, että sydäntä särkee! Tarkkaileva katse, tähtinä tuikkivat siniset silmät, niin avoin ja rajaton hymy. Vahvat kädet, jotka kiskovat hiuksia juurineen päästä, taputtavat naaman lyttyyn ja puristavat hedelmänpalat mehuksi. Jalat, jotka eivät malta olla hetkeäkään paikallaan, vaan polkevat ilmassakin syliin nostettaessa tai syliä vaihdettaessa. Ilosta ja innostuksesta kiljahteleva ääni.

Ja mikä päättäväisyys! Jos tästä vauva-ajan tahdonvoimasta säilyy hippunenkaan, luulen hänen pääsevän elämässään vielä pitkälle.

Niinpä niin. En muista tänään, mitä eilen sinulle syötin. Ehkä parsakaalia ja päärynää. Tai tofua ja mangososetta. En muista, nukuitko puoli vai puolitoista tuntia. Montako kertaa vaihdoin vaipan. Kuinka monta kertaa heräsimme yöllä. Mutta toivottavasti muistan tästä ikuisuuteen sinun ihanat pulleat kätesi kaulallani, sinun päättäväisen ryömimisesi kohti syliäni, korvia särkevät ilonkiljahdukset, ja sen vastustamattoman hymyn, joka kasvoillesi leviää aina, kun katseemme kohtaavat.